— Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.
Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana laskeutunut polvilleen hänen eteensä.
— Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi? Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.
Angélique pudisti päätään.
— Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan hetkinen, yksi ainoa hetkinen.
Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti, niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:
— Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen maahan, jossa saamme olla onnelliset… Ei kukaan tunne meitä siellä, ja me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!
Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen tuulahduksessa.
— Ah, aivan kohta, heti paikalla!
— Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se on minun unelmani… Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä. Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä, varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla… Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa… Aurinko vaipuu kukkulain taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.