Hän oli saanut päähänpiston käyttää aina vaatimatonta valkoista aamupukua.
Mutta tämä valkea, ilmava puku keskellä kylmää talvea, puku, joka sitä paitsi ei ollut onnistunut vastakohta Viktorinen laihoille olkapäille ja keltaisenkalpealle iholle, teki hänet vielä vähemmän miellyttäväksi kuin muuten.
Mitä tulee vaiteliaisuuteen, ei asia tullut paremmaksi siitä, sillä, jumalaparatkoon, Viktorinemme ei vielä osannut suloisen vaikenemisen taitoa.
Hän näytti — vaikkei se ollut lähimainkaan hänen tarkoituksensa — vain synkältä ja jurolta, ja Wilhelm luuli, — ehkä se oli hänen omatuntonsa, joka luuli niin — että Viktorinen oikeutettu tyytymättömyys häneen näyttäytyi sillä tavoin.
Hän ei koskaan, ikinään olisi voinut aavistaa, että hänen vaimonsa paraillaan koetti omalla tavallaan kietoa häntä.
Emme tahdo juuri väittää, että Viktorine oli rakastunut mieheensä, mutta hän tiesi että voisi, että pitäisi olla toisin, ja hän tunsi hämärää, epämääräistä tarvetta saattaa asia siihen.
Tänä päivänä oli hän kuitenkin päättänyt katkaista vaiteliaisuutensa.
Hän tarvitsi rahaa maksaakseen muutamia korulaskuja. Sillä naimisiin mentyäänkin oli hän entiseen tapaansa ottanut velaksi kaikki mitä hänen mieleensä tuli ottaa niistä kaupoista, joista hän oli ostellut tyttönä ollessaan.
Wilhelm oli myöskin puolestaan huomannut tarpeelliseksi keskeyttää velton elämänsä ja ainakin hetkisen keskustella liikeasioista.
Hän aikoi lähettää vaimonsa appi-isän luo kuulemaan, koska tämän sopisi tehdä tili usein mainitun pääoman tuloista.