— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.
Leimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:
— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?
— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies arvokkaasti… Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen sinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja kohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen poikaseen… Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta ja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon rakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin, me asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja tuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa erään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että hänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen, kuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin senvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä huostaamme ja kasvattaa hänet…
Tässä Wolrat vaikeni.
Antonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut edes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan kylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?
— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on… Olen vedonnut sinun rakkauteesi… ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni perille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei rakkautesi olekaan kylliksi voimakas.
Tällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän koetti rauhoittua…
— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi juuressa… Poika on siis sinun!
— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.