— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena… mutta saadaanhan nähdä… Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen pistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä lähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.
— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni tuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen kun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi, kuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa… Mutta minä olen ihastunut matkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.
— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa ja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea, mikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin sellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa puhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä Kuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme…
— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni… sillä miesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla me naiset aiomme heidät valloittaa.
— Ei, ei, kaukana siitä… me kuljemme kaikkien puolien ohi… me saavumme…
— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee… ethän pahaksu, vaikka kutsunkin sinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin miellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys siitä… Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?
— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — Ja
Wolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.
— Jatka, jatka… minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa levottomuutta.
— No niin… Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen sekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on ja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.
— En ymmärrä sinua ollenkaan.