— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!
— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin valtasi… minä palvelen sinua kuin pyhimystä!
— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle lapsen äidin nimen.
— En koskaan.
— Mitä… etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan mahdottomuuteen?
— En silloinkaan.
— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?
— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota miehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.
— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo röykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa seuraukset.
— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei tarvitse kantaa mitään… Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi sanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan rakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi päästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat parantaa, vaikeat unhoittaa.