Kuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:
— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska olisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin miettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan kotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.
Wolrat ei vastannut sanaakaan… Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi levolle.
V
Sopimus.
Antonia jäi etuhuoneeseen.
Jos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei kuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen istuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen miehensä kuuden aikaan astui sisään.
Luotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja tarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:
— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen ennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan päin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää järjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.
— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa sinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä sielussani oi ole mitään muuttunut… Tahdotko nyt ilmoittaa minulle hänen nimensä?