— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?
— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää niinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä tahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes…
— Uhmaako?… Voi Antonia, mitä sinä teetkään!
— Velvollisuuteni… En voi elää näin.
Hän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton ylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.
Muutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut tavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.
Antonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos vaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt jälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.
Hänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.
— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin ajatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen minulle mitään sanottavaa?
— Kuinka kauan viivyt poissa?