— Kuinka kauanko?… Sehän riippuu sinusta!
Antonia käänsi katseensa toisaanne… marmorinkalpeus hänen poskillaan jakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.
— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui hellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia sanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa rauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.
— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa enkä lahjoittaa muille rauhaa… Unhoitus on tässä naurettava sana.
— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen hiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan heltynyt.
— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen kuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme… Mainitaanhan laissa jotain vuode-erosta.
— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä sellaisesta mainitaan… — Siihenkö sinä pyrit?
— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa saada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon…
— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että antaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää armoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!
Antonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa, jonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa, miehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä sanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä todistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.