— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa salaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä tunsit itsessäsi olevan vajavaisia… se oli se naisolentoon kätkeytyvä pyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi Jumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon suuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi pyhää liittoa… Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja meitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta paadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä itsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut, tuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota hänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta… Millainen on nainen silloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen vaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä itsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi kauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en myönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen, mikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan? Muista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi luotin sinuun… Nyt olen sanonut sanottavani!
— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa oli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi voinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja myöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä oli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen itseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni Wolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.
— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat… Niinä synkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin me jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti tutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran pelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen, löytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä… Minä jätän sinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.
— Siitä en päätä mitään nyt… Entä sinä?
— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta kirjoitan äidillesi… Hänen täytyy tulla tänne.
— Ja sitten?
— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo. Tänne en enää palaa… Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me luultavasti tapaamme vielä kerran.
Hän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.
— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi takaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä — mutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa puristuksessaan.
Nuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti ulos.