Hetken perästä vierivät vaunut pois.
Antonia oli yksin… yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan alla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?… Ei, hän tunsi edelleenkin olevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.
VI
Hagestadissa.
Se maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt sedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti rakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan vastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan saattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon; mutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä tarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli se runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja kapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin hylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa vieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus kunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka jo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.
Wolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä se vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä huolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki huoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit tappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli itsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit olisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta Antonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.
Vuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas, sivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan kodin toiseen siipirakennukseen.
Saapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän olisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin, sillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet nielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa päästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.
Päärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen, sillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne, vaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt puutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä vuosittain kertyneet tulot.
— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren, hyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan päin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen omaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin vähäarvoisina.