Mieluummin kuolla kuin puhua!
— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen … kuinka äiti on nyt jo tullut tänne? äiti on nyt jo tullut tänne?
Nämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta näkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä vasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:
— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut tyttäreni luo!
— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota näin oli puhuteltu.
— Kiitos… Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.
Samassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät toistensa sylissä.
Heidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin läheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta se ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata, rakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen, herra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä tytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa, viimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin lempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt tyttärelle.
— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut sellaisena kuin nyt olet… tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut vuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren rouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään arkuutta.
— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten jälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja hymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei hän olekaan taipuvainen kumpaankaan.