Jumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään, ja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään, jota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen kiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen määrän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.
Oli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.
Antonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä hän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti lähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. "Leonoren häät!" Kuultiin mainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki sitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan ei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli uskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli ollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt uteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti osoitettu luottamusta.
Tänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä lastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli vierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti pudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin kaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas, punaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, — ajatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta, reippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta lapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä, jotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia muuta kuin ryömimään.
Ja lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, josta
Antonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällä
äänellä huutaa: "Isä, isä!" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi:
"Mam… mam… mam…"
Antonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain rakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui palvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään upseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana, että ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan hänet vastaan.
Antonia hengähti keventyneesti.
— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet sillä aikaa saliin!
Hän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä syytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä, jolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä hän tiesi itsensä silloin valtaavan.
Antonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella juhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen. Antonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä, ja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin, näytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään siten.