— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen kysymyksensä.
— Aavistan — mitä?
— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan teitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.
— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?
— Niin.
— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?
— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen velvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän taivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää lähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.
— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään kuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä? Tämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin esimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.
— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus välttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt toimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa. Sitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt tullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.
— Minä ymmärrän… he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui nämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut olla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa, sillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta — hienotunteisuudesta epäilemättä.