— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin kasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan eräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan taidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani Leonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan vielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan tämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren lämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen johdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä vanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa… ei, kiiruhdan sivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä Wolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä, tärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi Krimissä muodostui niin kunniakkaaksi.
— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni heidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren nimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea väärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt teidän sanoa.
— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä että teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan minulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti puhutella teitä suloisella etunimellänne?
— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti ratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet uskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa kohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin veli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua osoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta sinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.
— Minulla… Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi, sillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä… Mutta minä en rohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi viisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta. Valitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin tahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani ilman muuta.
— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme Brandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni välinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.
— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?
— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua sydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä kunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään muut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä olin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja itsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole vieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken tämän sanoa sinulle.
— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi kädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole sitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.
— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta kerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!