— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaan
Tukholmaan?
Nyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä peitti kokonainen purppurapilvi.
— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua tulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten voin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta sairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi ilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa, — sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme toisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää vielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.
— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen huoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja viisain, minkä voisit tehdä?
— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa asemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin… Ei, ei!… Minua sellainen peloittaa!
— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä toivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä millään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi vuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden viehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät seitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla sanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota siellä kyllä on nähtävänä.
— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin minä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat miehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole Wolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista etua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa, toivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.
— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö todellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen, että te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte kokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa seuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.
— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä tunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta mikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan hoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen menettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.
Ratsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia kieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli mielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä kälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa, matkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä jälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun tuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten pikajunalla Tukholmaan.