Ennen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä ikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat keskustelleet.
XXII
Hän palaa.
Marraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti se päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai odottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat kirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti "esilläolevien seikkojen vuoksi" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut Tukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa huoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat järjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten verhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin muodostaa maun mukaan.
Huoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat, joissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa. Ja nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan) seisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen, ulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle päin.
Tuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää, että hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin, jolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin saapuessa tämän olevan hänen miehensä.
Ja tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt painostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet, tai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei hän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla hysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan hienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan akkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin noin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.
Mutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello kahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi läheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon, joka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä vakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen tapaan.
Kuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja juuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen vyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa syleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen tervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa kädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin kasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja ilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta huolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein selville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään, oliko se uni suloinen vai katkerako.
Ensimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän, miellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään, vaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä vaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna Antonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan Kuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on tullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin pääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei Wolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis sointu hänen virkkaessaan: