—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden kuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi väsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme onnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita tahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle vaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet nuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.
Mutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä hänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!
— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että ainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti ja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.) — Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu tuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan toiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa mitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat, lausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi kauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.
— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani! Mutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut pitää lasta sylissäni!
Valoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa, joka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa, mitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin lastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen toverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon herrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai olla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan opinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli lupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä kukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi olikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei hänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti kuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin pienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten Pekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan ystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin tajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä "isä", jotta se tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse hyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan kapteenin saapuessa.
Nyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri nauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.
— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen luulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?
Tämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että kapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin voimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia oli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta partaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä kuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella suullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen, mutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä! Luonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä vieraita herroja kohtaan.
— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä, kantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos lapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan nähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku kätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en koskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät Iapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa niihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti pienokaisen oman onnensa nojaan.
— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää sinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten mahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin — niin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.