— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden vaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä entisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin, hänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen muuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.
Molemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasi
Pekan pään uunin takana.
— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo pienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme kaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen kasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut suureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä itse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.
Kapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti, lausuen sitte:
— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä suojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta hänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua saat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi kapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että hän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman levähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?
Tietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden kipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin etusijalle hänestä.
— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle puolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.
Tuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen ulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa pielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen lemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin tietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa, Lisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen muistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka hänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen sielussaan.
— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —
Enempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten kyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului iloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin havahtui vakava mies haaveistaan.