Kokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen kasvoilleen.
XIII
Ensimäisen päivän loppu.
Sen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen ympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia, hän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän ei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt, sillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi tarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta elämää?
Wolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää koskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.
Antonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin, Kutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään pianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen sovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran ollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti oli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt olla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei koskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti. Hänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut estää hänen matkansa… mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova, kova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.
— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää odota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että, miten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi hetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten arkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, — lisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän on kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä, niin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään hellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on kuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen, tai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani lähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että minun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo sitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa…
Sillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein vuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä tunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen luomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.
Asetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden matkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti kun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine, mikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt nuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa kaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi pienillä käsillään tarttua.
— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä mistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta sano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen sinulle!