— No, Antonia, mitä sanot nyt? — kysyi äiti.
— Sanon, että en pääse selville tästä kirjeestä, kuinka äidin mieleen on juolahtanut kysyä minulta, onko miehessäni herännyt mustasukkaisuus. Hänhän kuvailee minut melkein lumivalkeaksi. Ja vaikka äiti onkin antanut minulle runollisen, espanjalaissointuisen nimen Antonia ja ulkonäkönikin on sattunut tulemaan yhdennäköiseksi nimen kanssa, en sentään luule, että sieluni ja mieleni olisivat sukua Espanjan hehkuville, kaihoaville, mustasukkaisille naisille. Oi ei! Onhan 'don Carlos', joksi me häntä ennen leikillämme nimitimme, pitkittänyt trubadurintointaan donna Antonian luona kokonaista kaksi kuukautta. Voisiko kukaan vaimo missään maailman kolkassa vaatia enempää?
Suuresti kummastellen tarkasteli äiti tyttärensä kasvoja, yhtä ihmetellen seuraten hänen ajatustensa rientoa. Kuitenkin vastasi hän hyvin hiljaa, mutta täysin arvokkaasti:
— Tuskinpa minun tarvitsee huomauttaa, ystäväni, että antaessani sinulle nimen en lainkaan ajatellut espanjalaisia donnia enkä señoreita… Unhoittumattoman puolisoni nimi oli Anton… täytyihän sinut silloin välttämättömästi ristitä Antoniaksi. Sitäpaitsi sinä vallan erehdyt: kysymyshän on ollut siitä, onko Charles Wolratilla ollut syytä mustasukkaisuuteen, eikä siitä, onko syytä ollut sinulla.
— Pyydän äitiä tekemään minulle sen ilon, että kutsuisi häntä, kuten minäkin useimmin, ainoastaan Wolratiksi! En pidä Charles-nimestä. Sitäpaitsi hänen suloinen sisarensa nimittää häntä aina rakkaaksi Charlesiksi. Minä puolestani en siedä lempinimiä enkä ranskalaisia nimiä yleensä.
— Lapsi-kulta, älä kiinnitä ajatuksiasi niin mitättömiin seikkoihin, kun punnittavana on paljon tärkeämpiä asioita! Muista, että on jo kulunut useita päiviä siitä kun sain kirjeen ja pääsin matkustamaan tänne… Sinun täytyy nyt siis tehdä päätöksesi.
— Niin, siinäpä se! Herättäisi kummastelua, jos jäisin tänne, koska en kuitenkaan enää missään tapauksessa sietäisi seuraelämää. Mieluummin matkustaisin kotiin äidin kanssa… mutta silloin taas kiusaisi minua kaikkien vanhojen tuttavain uteliaisuus. Viimeinen mahdollisuus, muuttaa Hagestadiin (jonka hän saikin periä parhaaseen aikaan, päästäkseen lähtemään täältä herättämättä huomiota) olisi kyllä sopivin, mutta siellä on varmaan kuolettavan ikävää syksyllä ja talvella… Voiko äiti jäädä luokseni?
— Ainakin aluksi. Sitäpaitsi unohdat, että miehesi sisar ja lanko asuvat ainoastaan penikulman päässä Hagestadista. Eversti tosin on hieman kursaileva ja ikävystyttävä vanha herra — ainakin sellaiselta hän näytti minun silmissäni, vieraillessaan vaimonsa kanssa sinun häissäsi. Mutta en käsitä, mitä sinulla voi olla kälyäsi, tuota loistavaa everstinnaa vastaan. Hän on niin kohtelias, että hän pian voittaa sinun pienen vastenmielisyytesi, kunhan hän palaa kylpymatkaltaan Melldalista.
— Sepä oli lohduttava tieto! — virkahti Antonia äänellä, jossa ilmeni hänen sisäinen katkeruutensa. — No niin, minun siis täytyy myöntyä siihen, mikä maailman silmissä näyttää parhaimmalta: menen luostariin Hagestadiin.
— Niin, ellet todellisen vakavasti mieti viimeisiä sanoja kirjeen jälkikirjoituksessa.