— Viimeisiä sanoja… annahan katson… Aivan oikein, äidin kyyneleet. Hän ei 'voi ottaa niihin osaa eikä pyyhkiä niitä. Sen voi tehdä ainoastaan hän'… Rakas äiti raukka, älä itke minunkaan tähteni, sillä minä kykenen vielä vähemmän kuivaamaan sinun kyyneleitäsi!
— Antonia, luulenpa, että kysyessäsi neuvoa Jumalaltasi hän vastaa, että sinä voit kuivata muitakin kyyneleitä kuin minun, jos vain taivut sen tekemään, sillä nyt aavistan, että juuri sinun hillitön ylpeytesi… jossain tärkeässä asiassa…
— Ehkä joutuu vastakkain hänen hillittömän ylpeytensä kanssa? Se voi tavallaan olla oikein, äiti; mutta se tunne ei ole ratkaiseva kummallakaan puolen: on muitakin tunteita.
— Lapsi kulta, Jumala voi muuttaa ja pehmittää minkälaiset tunteet tahansa. Mutta sinä et tahdo kääntyä hänen puoleensa, koska pelkäät kuulla, mitä hän sinulle sanoo.
— Se on totta… totta!
— Ja nuo sanat: menen luostariin… miten kummallisilta ne kuuluvatkaan sinun huuliltasi, sinun, jota seuraelämä on huvittanut niin vähän, että minun on melkein täytynyt työntää sinut sen piiriin! Täytyykö sinun siis paeta omaa itseäsi?
— Ei, sillä minä vien kaikkialle itseni mukanani. Mutta totta on, että minä tästälähtein tahtoisin joka päivä ottaa osaa seuraelämään, joskaan en samassa piirissä kuin tähän saakka, vaan vallan uusien ihmisten parissa.
— Antonia, — virkkoi äiti kovin kiihtyneesti, — siinä tapauksessa sinä etsit jotain?
Silloin nuori nainen kavahti, ja kokonainen surujen maailma värähteli hänen äänessään hänen vastatessaan: — Se on samantekevää! Olen koko ikäni kaivannut sitä sopusointua, jonka tulee olla jokaisessa terveessä sielussa… en ole sitä saavuttanut.
— Lapsi-parka, minä pelkään suuresti sinun tähtesi… Mutta nyt minä menen kirjoittamaan Wolratille, että asia järjestetään siten kuin hänen mielestään näytti parhaalta.