— Oi Wolrat, ei ole rajoja sillä autuudella, joka on vallannut minut voittaessani jälleen sinut takaisin! Ja ole varma siitä, että nämä kaksi vuotta ovat! tehneet minut arvokkaammaksi elämään Jumalan ihanassa maailmassa täyttämässä velvollisuuteni! Minä korvaan kaikki sinulle tuottamani kärsimykset.
— Tiedän sen… ne on jo korvattu. Eikä minulla ole syytä katua näitä vuosia, jotka olen uhrannut kunniata tuottaneeseen toimintaan; minä voin nyt hyvällä syyllä asettautua lepoon ja ruveta mahdikkaaksi maanviljelijäksi. Meidän onnemme kasvaa rajattomiin, ja minä kiitän Jumalaa, ettet paljastanut mitään rakkaalle langollemme. Armaani, tietoisuus siitä, ettei kukaan aavista eromme syytä, paitsi me itse, tuottaa pyhää iloa. Varmaan se on herättänyt arveluja, mutta silti se pysyy aina — salassa maailmalta.
— Niin, kaikeksi onneksi… Mutta kas tuollahan jo tuodaan kahvia ja uudenvuodenkuusta ja…
— Pikkuherraa! — huudahti kapteeni ja hypähti paikaltaan iloisena kuin uusi ihminen, vastaanottaen Hagestadin perillisen pehtoori Pekan käsivarsilta.