— Etkö arvellut mitään enempää?…
— En, olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella niitä muutamia merkillisiä sanoja, jotka hän minulle lausui.
— Ja kun eversti otti pojan Melldaliin, etkö silloinkaan ajatellut mitään?
— En muuta kuin että sisaresi, joka oli saavuttanut sinun luottamuksesi, minkä vuoksi poika lähetettiin tänne, jalomielisesti otti suorittaakseen sen tehtävän, jota sinä olisit voinut odottaa vaimoltasi.
— Se kuulostaa uskomattomalta, ja kuitenkin näen katseestasi, että puhut totta… Mutta kun eversti muutti testamenttinsa, kun hän teki kasvattipoikansa Melldalin ainoaksi perilliseksi sekä määräsi lesken menemään naimisiin sen miehen kanssa, jonka kihlattu tämä oli ollut kauan, ennenkuin äidin ankaruus särki solmitun liiton, eikö sinulle sittenkään selvinnyt mitään?
— Hyvä Jumala, kuinka sokea, kuinka umpisokea olen ollut! — huudahti Antonia, joutuen kiihkeän liikutuksen valtaan. — Oi Wolrat, sinun täytyy, sinun täytyy käsittää, miten huimaavan korkealla minun hämärät ajatukseni ovat olleet tästä mahdollisuudesta, joka nyt salaman tavoin iski tajuntaani! Leonore ei koskaan ollut tuttavallinen minulle: hän eli saavuttamattomassa sädekehässä. Mutta vastaa, oi vastaa, että sinä uskot minua!
— Odota, odota hetkinen!… Kun ratsumestari oli täällä — minun täytyy sanoa sinulle, että hän jumaloi sinua kuin pyhimystä, sillä hän luulee sinun hienotunteisuudesta käyttäytyneen välttelevästi — eikö sinua silloin liikuttanut hänen avomielisyytensä, joka, sen olen kuullut häneltä itseltään, oli sellaista laatua, että sinun oli melkein mahdoton jäädä epätietoisuuteen?
— Kyllä, Wolrat, minua liikutti se, että hän jalomielisesti tahtoi ottaa osaa minun onnettomuuteeni, mutta minä en käsittänyt mitään ja vakuutin hänelle, että sinun ja minun eristäytyminen toisistamme on aiheutunut siitä, että minä olen loukannut sinua. Ja enkö ollut oikeassa? Se haava vuotaa verta ehkä vielä… Minä, sinun vaimosi, joka rakastin sinua eniten maan päällä, annoin sinun valita joko eron tai sellaisen teon, että pettäisit sen naisen, jota luulin sinun rakastaneen… Kun nyt muistelen sitä hetkeä, tunnen niin syvää häpeätä, että tuskin enää rohkenen…
Antonia ei saanut puhua loppuun. Ennenkuin hän oli ehtinyt aavistaakaan sovituksen mahdollisuutta, oli Wolrat kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, ja hänen uskollinen miehensydämensä sykki vaimon sydäntä vasten. Taivaan ihanuus aukeni, ja mitä pitemmälle nämä pyhiinvaeltajat olivat kulkeneet eri teitä, sitä lujemmin yhdistyivät he nyt yhteisellä tiellä, joka johtaisi heidät heidän suuren matkansa maaliin.
— Antonia, rakas vaimoni, tämä kuukausi täällä sinun läheisyydessäsi, mutta kuitenkin niin kaukana sinusta, on ollut kauhea; ja pitkän aikaa ennenkuin minä tänä siunattuna uudenvuodenpäivänä luin ääneen saarnan, olin pitänyt saarnan itselleni kovuuteni, ylpeyteni ja sovittamattoman suvaitsemattomuuteni johdosta. Mutta kuinka rakastettavasti ja sovittavasti sinä minua aina kohtelitkin, kadottamatta kuitenkaan naisellista arvokkuuttasi, en minä voinut unohtaa, että sinä, jonka luulin arvanneen asian laidan kokonaisuudessaan, annoit minun odottaa tunnustustasi sellaisen iankaikkisuuden ajan, suostuen liian myöhään anteeksiantoon, mikä minun mielestäni oli teeskentelyä. Vasta tätä aamua vastaisena yönä selveni totuus minulle… Jos sinä puolestasi voit suoda minulle anteeksi, niin on sinulla lohdutuksena se, että olen koko ajan uskollisesti rakastanut sinua; ja siitä olisit saanut varman vakuuden, ellen olisi hävittänyt sitä kirjettä, jonka jätin herra Brandtille annettavaksi sinulle siinä tapauksessa, jos olisin kaatunut Krimillä. Oletko tyytyväinen minun tunnustukseeni?