Viimein tämä loi nuoreen vaimoonsa lempeän katseen.
— Mitä Jumalan pitäisi saattaa minut uskomaan? — kysyi hän.
— En rohkene sitä sanoa… en tiedä, voisinko kestää nähdä sinua nyt samanlaisena kuin ensimäisenä iltana. Jumala on armollinen, mutta sitä et ollut silloin sinä, rakas Wolrat!
— Muistan, etten valitettavasti voinut hallita mielenliikutustani. Mutta olin hillinnyt itseäni niin koko päivän, etten jaksanut enää enempää, kun sinä niin kovasti koettelit minua.
— Mutta juuri sitä minä en käsitä… Ja se, jota minä rukoilin Jumalan saattamaan sinut uskomaan, oli, että minä en voi teeskennellä sinulle, sai, rakas Wolrat, minä vannon, että en teeskennellyt vakuuttaessani sinulle, etten koskaan kysyisi pikku Karlin äidin nimeä… Olenko minä nyt sama ylpeä ja mustasukkainen nainen kuin ennenkin? Eivätkö katumus ja kärsimys ole minua puhdistaneet?
— Kuunnellessani sinua nyt en voi uskoa muuta kuin että sinun huulesi erehtymättömästi puhuvat totta… Ja nyt kun olen tyyni, tuntuu minusta, ettei sinun olentosi ole sen naisen, joka kohoutuakseen ja voittaakseen hylkäämänsä sielun alentuu arvottomaan narripeliin… Mutta toisaalta on totta, että järkeni kieltää minua uskomasta mahdotonta. Etkö sinä terävänäköisyydelläsi jo kaksi vuotta sitten käsittänyt, kuka on lapsen äiti? Ja kuitenkin sinä annoit nämä vuodet kulua koskaan avoimesti kirjoittamatta minulle niistä uusista vaikutelmista, joiden olisi pitänyt olla seurauksena siitä mitä kuulit ja näit…
Kapteenin ei ollut vaikea huomata vaimonsa avomielisistä, ylpeistä kasvoista kuvastuvaa rajatonta hämmästystä.
— Wolrat, — huudahti hän kiihkeän voimakkaasti, — äitini muiston nimessä vannon, etten tiedä mitään siitä, mitä sinä näyt edellyttävän minun tietävän! Olen elänyt aivan erilläni, ja kuka sitäpaitsi olisi uskaltanut puhua minulle siitä?
— Sanohan — etkö sittemmin päässyt selville, kuka oli se henkilö, jonka näit tulevan Jokitorpasta? Muistat kai minulle lähettämäsi hullun kirjeen, jonka minä sanaakaan sanomatta palautin. Siihen aikaan minä melkein vihasin sinua… Mutta enhän annakaan sinulle aikaa vastata.
— Voi, muistan varsin hyvin sen kirjeen, jonka kirjoitin
mustasukkaisuuden raivossa. Ja kun sain tietää, että ratsumestari
Holst oli se mies, jonka olin luullut sinuksi, arvelin hänen käyneen
Jokitorpassa sinun pyynnöstäsi.