— Kiitos, Antonia! Se oli ylevän vaimon esittämä malja, ja kuten olet lausunut toivovasi, me kiinnitämme sen luodin johonkin… Mutta nyt on minun vuoroni, ja minun esittämäni malja täytyy meidän myöskin juoda pohjaan. — Wolrat täytti molempien pikarit kukkuralleen. — Minä — tavoitteli hän — minä juon ensi uudenvuoden maljan, sillä kun se saapuu, olemme me silmä silmää vasten kuluttaneet kaksitoista kuukautta aikaa, tuota vaativaa valtiasta, sekä oppineet käsittämään, onko se meidän vihollisemme vai ystävämmekö… Suostutko ehdottamaani maljaan?
Ilosta väristen — sillä tämähän merkitsi, että asiat alkoivat muuttaa — kiiruhti Antonia tyhjentämään lasinsa, noustakseen samalla pöydästä tapansa mukaan nukuttamaan pienokaista ennen kahvin juontia.
— Anna takkavalkean leimuta kirkkaana, — virkkoi kapteeni. — Minä tulen perässä heti kun olen vaihtanut ylleni mukavamman nutun nauttimaan pienen päivällislevon keinutuolissa, sillä siinä on korkeampi selkänoja kuin salissa olevassa.
Mutta kapteeni ei tullutkaan pian, joku alustalaisista oli herra Brandtin poissaollessa kääntynyt asiassaan itse isännän puoleen, ja valkea lukuhuoneen takassa leimusi enää heikosti ja olisi luonut kammioon liian huonon valaistuksen, ellei sillä aikaa olisi lamppua tuotu sisään.
Yöllisestä valvomisesta väsyneenä teki Antonia kaikkensa pysyäkseen hereillä, mutta kuten silloinkin, jolloin Wolrat oli ensi kerran hänen levätessään käynyt tässä huoneessa, niin tapahtui nytkin, että hänen tahtonsa antoi myöten ja seurasi hänen väsähtäneitä aistejaan unien maailmaan. Ja se uni, joka nyt valtasi hänet piiriinsä, oli niin suloinen, ettei hän tahtonut herätä. Miellyttävässä horrostilassa ollessaan hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi astunut sisään, hiipinyt varpaillaan sohvan viereen, kuunnellut tarkkaan, kumartunut sen jälkeen painamaan hänen suortuvilleen suudelman, jossa oli sellainen entisajan intohimon hehku, että Antonia tunsi sen käyvän läpi koko olentonsa. Voi, miten erilainen tämä suudelma olikaan verrattuna siihen, jolla Wolrat kotiin palatessaan oli häntä tervehtinyt, ja kuinka erilaisia kaikki ne, jotka hän oli saanut miehensä lähtiessä pienille matkoilleen ja niiltä palatessa! Antonia heräsi huoahtaen ja valittaen sitä, että oli tuntenut onnea ainoastaan unessa.
Aukaistessaan silmänsä hän havaitsi pienokaisen lepäävän käsivarrellaan aivan rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja katsellen häntä suurilla, täysin kehittyneillä silmillään. Poikanen oli jo terve, ja koska Antonia huomasi, että hänen miehensä oli tullut sisään ja istuutunut keinutuoliin, aikoi hän viedä pojan pois, ettei tämä häiritsisi isää. Mutta kun keinutuoli oli lähellä takkaa, ei hän voinut vastustaa kiusausta pysähtyä sen viereen ja ristien lapsen kädet kuiskata:
— Pikku Woll-Woll, auta minua rukoilemaan Jumalaa, että Hän saattaisi isän uskomaan minua!
— Isä, isä! — huusi poika, kurkoittaen pienet kätensä korkeavartaloista miestä kohti, joka täysin heränneenä istui keinutuolissa liikkumattomana, pää nojautuneena kättä vasten. Kuiskaus ja lapsen huudahdus eivät olleet jääneet häneltä kuulematta. Hän katsahti ylös, ja hänen ottaessaan pojan polvelleen näki Antonia vilauksen hänen kasvoistaan. Niissä kuvastui liikutus, ja suurissa mustissa silmissä oli surun ilme, mikä vaikutti Antoniaan valtavasti.
— Ehkä otat tämän rakkaan pienokaisen hetkeksi, — virkkoi W, ja hänen äänessään ei ollut tavallista syvää sävyä. — Tule sitten takaisin, mutta käske, että kahvia ja kuusta viivytellään vielä puolisen tuntia.
Antonia riensi täyttämään määräystä ja jättämään pojan Pekan huostaan. Sen jälkeen hän palasi, istuutuen aivan lähelle miestään. Hän ei koettanut pienimmälläkään tavalla herättää Wolratin huomiota, joka näytti keskittyvän vallan sisäänpäin.