— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa vastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden ensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää —yhdessä.
XXV
Pikku Wolrat oli koko aamupäivän tavattoman kärtyisä. Antonia sai tuskin aikaa olla sisällä niin kauan kun hänen miehensä luki saarnan hänelle, Pekalle ja kotonaolevalle palvelusväelle. Kapteeni oli tänä päivänä hyvin kärsivällinen ja kotoisella tuulella; hän ei näyttänyt läheskään niin jäykältä ja hienolta kuin tavallisesti, ja hän kävi kolme kertaa lastenkamarissa ottamassa pienokaisen lopen väsyneeltä äidiltä. Mutta hän huomasi pian, ettei poika välittänyt hänen tunteistaan, vaan aina kun tuskat lisääntyivät piti enemmän Pekan hauskoista ilveistä, mikä seikka aiheutti sen, että kapteenin käynnit lyhenivät. Onneksi lapsi tyyntyi aterian lähestyessä, jotta Antonia sai aikaa pukeutua huolellisesti päivällistä varten.
Antonialle oli hyvä, että hän muisti miehensä tavattoman heikkouden aistikkaita naisten pukimia kohtaan ja kun Wolrat sitten astui sisään saliin mustassa juhlapuvussa ja rinnastaan niin valkoisena ja hienona kuin lähdössä suurille juhlapäivällisille, oli Antonia oikein jyvillään esiintyessään yhtä sirona uudessa safiirinsinisessä hameessaan, joka somin poimuin kietoutui hänen uhkean, nuortean vartalonsa ympäri. Mutta molemmat hymyilivät hieman hämillään toisilleen, kun he yksinään kaikessa komeudessaan olivat vieraina pöydässä.
Tähän saakka olivat pieni Woll-Woll ja hänen opettajansa Pekka olleet aina mukana aterialla, mutta nyt, sen jälkeen kun kapteeni ritarillisesti oli johtanut naisensa pöytään, alkoivat he syödä kahden syvän hiljaisuuden vallitessa; lukuunottamatta muutamia välttämättömiä lauselmia jatkui ateriaa samalla lailla aina siihen saakka, kunnes he pääsivät jälkiruokaan.
— Sinä ainoastaan maistelet viiniä, — virkkoi Wolrat kiintyneenä katselemaan vaimonsa punastuvia poskia, ja tämä puna johtui siitä, että tämä luuli huomaavansa hänen katseessaan jotain, mikä muistutti suloisesta menneisyydestä.
— Jos saan itse esittää maljan, — vastasi Antonia hymyillen, — niin juon lasini pohjaan.
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan… Sen jälkeen tulee minun vuoroni.
— No niin, rakas Wolrat, siinä tapauksessa me juomme sen vihollisen luodin maljan, joka on otettu pois sinun olkapäästäsi. Jos se olisi sattunut vähän alemmas, olisi se osunut sydämeesi ja samalla minunkin sydämeeni, sillä kuinka olisin voinut enää sitten elää… Kilistäkäämme siis sille järkevälle luodille, joka osoitti voivansa totella korkeampaa käskyä kuin ihmisten antamaa.
Hänen ojentaessaan kätensä pöydän yli putosi helmi hänen silmästään lasiin, jonka hän syvästi liikutettuna tyhjensi pohjaan.