— Kuulehan, Louise, olenpa, totta vieköön, lopen väsynyt tähän ilveeseen! Jätinhän valtion palveluksen ja tärkeät toimeni siinä uskossa, että jo ansaitsisin lepoa. Asetuin vanhoilla päivilläni perintötilalleni nauttimaan siitä pikku tyydytyksestä, että saan ystävilleni ja matkustavaisille näyttää kokoelmiani ja esi-isieni muotokuvia. Heistä ei yksikään olisi uneksinutkaan totella omaa lastansa, mutta minuapa ei kohdellakaan heidän poikanaan, ei, minut tilataan tänne pieneen, epämukavaan Kronebyhyn, missä ei ole puhettakaan tavallisista mukavuuksistani. Ja miksi? Nuoren naisen katselmusta toimittamaan! Nuorena pyysin ystäviäni tarkastamaan hevosta, jonka aioin ostaa, mutta silmät olisin hävennyt päästäni, jos olisin pyytänyt vanhempiani tulemaan tänne tarkastamaan sinut, ennenkuin kosin.

Vaimolleen vanha parooni Sigesmund von Z. uskoi nämä ajatuksensa. Mutta kun hän näki rouvan vielä hienolle ja sileälle poskelle nousevan ruusut niin kauniit, kuin nuorena neitona ennen, riensi hän parhaansa mukaan siloittamaan närkästystänsä siitä, että hänen ei annettu rauhassa huolehtia velvollisuuksistansa komeassa Sigesbergissä, vaan että hänet oli pyydetty tänne täyttämään velvollisuutta, joka hänestä näytti aivan tarpeettomalta. Hänen mielestään ei näet Muhammedin ollenkaan tarvinnut tulla vuoren luo, kun kerran pikku tyttölapsi vuorelta voi tulla Muhammedin luokse! Mutta siinähän juuri onnettomuus onkin, että on poikia, joilla on suurempi valta isänsä suhteen kuin kaikilla esi-isillä kautta viiden sukupolven yhteensä.

— Vaimo rakkaani, — jatkoi parooni, ääni nuorekkaan liehittelevänä, — olen epäkohtelias kuin karhu; vakuutan sinulle, — hän suuteli sydämellisesti puolisonsa kättä, — että kadun, kun en heti muistanut, että tämä on sinun tilasi. Heti kun vaan olemme syöneet päivällistä, lähdemme kävelylle ja etsimme sen ihastuttavan pihlajalehdon, missä annoit minulle kätesi, — mistä hetkestä olet minulle ollut paljon suurempana onnena kuin kaikki se, mitä sittemmin olen saavuttanut.

— Kiitos, kallis Sigesmund, — vastasi vaimo, joka oli miestään paljon nuorempi ja vielä kaunis ja viehkeä. — Olin aivan varma siitä, että pian mieltyisit matkaan. Täällä on muuten kaikki niin hyvässä kunnossa sekä ulkona että sisällä. Autuaasti nukkunut isäni ei koskaan päästänyt mitään rappeutumaan, ja senjälkeen kun Konny on ottanut hoitaakseen tämän vanhan, rakkaan, luonnonkauniin paikan, on…

— On tietenkin mahdotonta minkään rappeutua, — keskeytti aviomies hymyillen, — Niinkuin sinä yhä kutsut poikaamme hyväilynimellään Konnyksi Konstantinin asemasta, niin olet sinä myöskin hamasta hänen lapsuudestaan pitänyt uskosi, että kaikki mihin hän ryhtyy, ansaitsee sinun äidillisen ihailusi.

— Sigesmund rakas, jos joku vieras kuulisi puheesi, niin saisipa hän merkillisen käsityksen tavasta, jolla arvostelet poikaasi, miestä, joka kuitenkin nauttii kaikkien kunnioitusta. En väitä, että hän olisi tyydyttänyt kaikki ne toiveet, mitä sinulla hänen elämänuraansa nähden on ollut; sinunhan mielestäsi miehen täytyisi käyttää elämänsä noustakseen virka-arvoissa valtion palveluksessa. Mutta hänellähän on toinen tie palvella maataan: palvella sitä kirjallisella toiminnallaan, etkä sinäkään voi väittää, ettei hän sillä alalla olisi saavuttanut hyvinansaittua kuuluisuutta. Sitäpaitsi on hänellä maatalousasioissa sellaiset tiedot, että sinun itsesikin täytyy tunnustaa ne mainioiksi.

— No niin, mutta voinpa sittenkin miltei vannoa, että alaiseni Sigesbergissä rakastavat minua enemmän kuin häntä, vaikka en aina oikein voikaan ihastua heidän harrastuksiinsa… Hiljattain juuri muuan pojanvekara huusi tien vieressä leikkiville tovereilleen, kun ratsastin tilani ulkoäärille: "Tulkaa, pojat, kattomaan, se on vaan vanha palooni. Päivää, vanha palooni!"… Tekipä, totta vieköön, se tervehdys sydämelleni niin hyvää, että heitin poikaparveen kokonaisen taalarin hopealantteja. — Mitä sanot sellaisesta mielipiteen ilmaisusta?

— Sanonpa vain, — vastasi vaimo nauraen, — että sinä julkisen elämäsi varrella olet niin tottunut suosionosoituksiin, että nyt iloitset siitäkin suosiosta, minkä voit saavuttaa maatilasi pellonpientareilta… Ei… ei, älä näytä niin vakavalta! Ymmärrän sydämesi hyvyyden, eikä voi olla kauniimpaa kadehtimista isän ja pojan kesken kuin se, että he haluaisivat alaistensa pitävän heistä. Mutta nyt, Sigesmund hyvä, sinut on saattanut hiukan ärtyiseksi matka ja tomu ja poikasi halu, että niin heti paikalla tulisimme tänne. Tämä halu todistaa kuitenkin kunnioitusta, jota niin harvat pojat osoittavat vanhemmilleen.

— Ei, Louise hyvä, ei kannata koreilla asiaa! Hänhän on jo seitsemän vuotta etsinyt vaimoa itselleen, eikä sen löytämisestä kai vielä nytkään tule mitään. Hänen iankaikkinen luottamattomuutensa ei ole muuta kuin sairaalloisuutta, ja sairaalloisuutta on myöskin tämä halu käyttää useampia silmiä kuin omiaan. Hän on tässä asiassa, huolimatta lujasta ja rauhallisesta luonteestaan, vallan naurettava. Muistatko vielä, mitä hän kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään selitti minulle, että hän oli päättänyt etsiä itselleen vaimon heti kun tulee täyttäneeksi yksikolmatta, koska nuoren miehen sekä ulkonaista että siveellistä asemaa lujittaa se, että hän suorittaa elämänsä tärkeimmän asian silloin, kun hänen katseensa vielä on selkeä?

— Kyllä, muistan sen yhtä hyvin kuin sinun arvokkaan vastauksesikin: "Eikö olisi viisainta, poika rakkani", sanoit sinä, «odottaa siinä asiassa niin kauan, kunnes saat lopetetuiksi opintosi, pääset johonkin virkaan ja saat viranylennystä?