SEITSEMÄS LUKU.
Niilo.
Herra Rosenkvist oli muutamia vuosia sitten nainut erään ryytikauppiaan lesken kaupungista. Tämä emäntä oli, kuten olimme nähneet, sekä toimelias että mahtava, hän oli oikein järjestyksen ihminen, joka oli tuonut rahoja mukanansa pesään ja hänellä oli sentähden myöskin jotakin sanottavaa. Jotakin sanottavaa, sanon minä? Tuota lausetta hänen miehensä tuskin hyväksyisi, sillä akan kaunopuheliaisuusvirta ryntäsi usein äkisti hänen, tuon kiltin ukon, päälle; mutta muuten teki hän kodin sangen hauskaksi ukolle ja hoiti hänen raha-asioitansa paljon paremmin kuin tämä itse olisi taitanut tehdä. Tuo edellämainittu Niilo oli hänen poikansa ensimmäisestä naimisesta, kahdeksantoistavuotias poika, jota piti kasvatettaman puutarhuriksi, mutta joka piti parempana kuleksia ympäri muutamien laiskojen kumppanien kanssa, jotka saattivat hänen monenmoisiin hulluuksiin, tahtoen käyttää hyväksensä hänen rahojansa, joita he luulivat hänellä olevan loppumattomasti. Mutta kuinka paljon äiti muuten pilasikin poikaansa, niin oli hän ylen säästävä täyttämään hänen usein uudistamaa pyyntiänsä saada "yhden ainoan viitosen tai kymmenen, mamma kulta." Muuten hän ei koskaan ollut kieltänyt häneltä mitäkään, sillä tuo pitkä heittiö oli hänen silmäteränsä ja pojalla oli rajaton voima äitinsä ylitse. Mutta tarvittavain varojen puute saatti hänen usein pulaan ja vaati hänen ottamaan pakonsa muihin keinoihin, joista hänen äidillänsä ei ollut mitään aavistustakaan.
Elsa oli nyt tullut suureksi lemmikiksi kaikille perheessä; ainoastaan Niilo katseli häntä kateellisilla silmäyksillä nähdessänsä hänestä niin paljon pidettävän. Ukko Rosenkvistin pienet pyöreät kasvot kävivät sitäkin kiiltävämmiksi kun tyttö oli lähellä häntä, ja kiukulla havaitsi Niilo, että hänen äitinsäkään ei voinut vastustaa tuon pienen ahkeran ja avuliaan tytön vetovoimaa.
"Tuo tyttö on oikea aarre", sanoi ukko vaimollensa toisinaan; "niin paljon rahoja kun hänellä aina on torilta tullessansa", sillä oikein nyhjittiin tungoksessa ostaessa noita maukkaasti kokoonpantuja seppeleitä, joita "mestari Rosenkvistin pieni kaunis kukkaistyttö" oli tuonut. Muut puutarhurit katselivat kateellisilla silmillä hänen pikaisesti tyhjennettyjä korejansa, sillä kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa, ja kun hän otti päällensä tuon rukoilevan muotonsa, väittivät ostajat että he eivät voineet vastustaa häntä.
Alussa ajoi Rosenkvist aina torirattaat itse, sillä hänellä oli paljon toimitettavaa kaupungissa; mutta kun häntä kohtasivat tavalliset leinikohtauksensa, lähetettiin Niilo hänen sijastansa, muutos, johon Elsa ei ensinkään ollut tyytyväinen.
Kerran istui hän pienessä nurkassansa torilla koriensa ympäröimänä, kun Niilo tuli hänen tykönsä ja mielittelevällä nenänniuristuksella, joka kovin pisti esiin vastoin hänen tavallista äreätä tapaansa, pyysi häntä lainaamaan hänelle muutamia markkoja niistä, joita juuri oli saanut; hän tarvitsisi niitä välttämättömästi juuri nyt, ja luonnollisesti maksaisi ne ensi tilaisuudessa takaisin. Eihän hänen tarvitsisi puhua niistä niin kauan mitäkään, sillä ukko oli niin visu, että hän ei koskaan suonut kenellekään penniäkään; mutta hänen oli huokeata toimittaa itsellensä rahaa äidiltä, joka ei koskaan kieltänyt häneltä mitäkään, ja silloin Elsa ne kohta saisi takaisin. "Minä lahjoitan sinulle jotakin kovin kaunista", lisäsi hän, ojentaen kättänsä, ikäänkuin tarttumaan rahoihin; "ja voithan sinä huokeasti sanoa että et saanut niin paljon hintaa vihanneksista tänäpäivänä."
Nämät sanat kuultuansa tuli Elsa kovin hämillensä. Tosin kyllä ei hän vanhempain kodissa koskaan ollut oppinut oikein erottamaan oikeata väärästä; mutta hänessä löytyi luonnollinen, vaikka kehittymätön velvollisuuden tunne, ja joku sisällinen ääni sanoi hänelle, että olisi synnillistä vähimmälläkin tavalla pyytää pettää hyväntekijäänsä. Hän vastasi niinmuodoin hiljaisesti, mutta vakaasti, että hän ei taitanut myöntyä hänen pyyntöönsä. Ensin koetti Niilo imartelevilla sanoilla saada häntä muuttamaan päätöstänsä, mutta kun havaitsi että Elsa seisoi lujasti siinä, ja sanoi olevan mahdotonta jättää rahoja siitä mainitsematta isännällensä, tuli hän hehkuvan punaiseksi kasvoiltansa ja mutisi että hän tulisi katumaan sitä mitä hän oli tehnyt. Tuollainen karkulais-kerjäläinen tohtisi vastustaa hänen tahtoansa! Se saataisiin nähdä! Jonka jälkeen hän alkoi kuiskutella kumppaniensa kanssa, jotka seisoivat vähän matkan päässä, eikä Elsa voinut tehdä siihen mitään, että hän tunsi itsensä kovin levottomaksi, vaikka hänen omatuntonsa sanoi hänen tehneen oikein.
Matka kotiin ei ollut, kuten ajatella saattaa, hauska. Niilo oli kovin pahalla tuulella ja käytti joka tilaisuutta tiuskiaksensa Elsaa.
Niilon oli tapana pitää torirahat lompakossansa, sillä katsottiin hänen voivan pitää ne varmemmassa säilössä kuin tuo pieni tyttö. Mutta kerran, ei kauankaan tuon viimeksi mainitun tapahtuman jälkeen, puuttui osa siitä summasta, jonka Elsan piti saaneen puutarhatuotteistansa, ja jonka hän myöskin sanoi vastaanottaneensa. Kuinka tuo oli taitanut tapahtua? Hän oli varma että hän oli jättänyt Niilolle oikean summan; hän taas väitti ei saaneensa niin paljoa. Luonnollisesti uskoi hänen äitinsä täysin ja hyvästi lempilapsensa sanat, ja Elsa sai pitää hyvänänsä monta epäilyksen katsetta ja ankaria muistutuksia, jotka kävivät vieläkin tuskallisemmiksi kun sama asia pari erää uudistui ilman että kyettiin saamaan ilmi miten asian laita oikeastaan oli; eikä ainoastaan tämä, vaan muutamia rouva Rosenkvistille kuuluvia korukapineita sekä myöskin vähempiä rahasummia tuli pois toisinaan, ja epäluulot voivat luonnollisesti ainoastaan langeta tuon pienen äskentulleen niskoille, sillä sekä renki että piika perheessä olivat vanhoja uskottuja palvelijoita, eikä kukaan muu ollut käynyt sisällä huoneissa.