Elsa kumartui maahan ukon jalkoihin. "Oi, herra Rosenkvist", huudahti hän, katsoen häneen synkkämielisillä uskollisilla silmillään ja nyyhkytys keskeytti äänensä; "uskotteko todellakin, että minä voisin olla niin häijy, niin kurja! Te, kun olette ollut niin hyvä minua kohtaan! Olen kyllä nähnyt… kotonani… mihin semmoinen jumalaton toiminta johtaa. Ja nyt, kun niin mielelläni tahdon olla kiltti… ja palvella teitä ja tehdä kaikki mitä te ja rouva Rosenkvist minulle käskette, nyt kuitenkin luulette minut varkaaksi!"
Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki; sitte puhkesi hän taas sanomaan: "Oi, älkää uskoko heitä, herra Rosenkvist, älkää uskoko mitä lie sanovat; minä en ole koskaan, en koskaan liikuttanut semmoista, joka ei minulle kuulu, niin, Jumala sen tietää", lisäsi hän vitkaan ja juhlallisesti, pannen kätensä ristiin, aivan kuin rukoukseen, "Jumala tietää, että niinä toden sanon."
"Niin, sen tahdon mielelläni uskoa, lapsukaiseni", sanoi ukko ystävällisesti. "Mutta kukas sitte on syyllinen? Tiedätkö siitä jotakin? Kysyn omaantuntoosi vetoon, Elsa, ja vaadin vilpitöntä vastausta."
Elsa vaikeni. "Enkö saa olla vastaamatta?" sanoi hän vihdoin, surullisesti katsoen akkunaa kohden.
Samassa näki ukko hänen säpsähtävän kuten hän olisi tallannut käärmeen. "Se on hän!" kuiskasi tyttö säikähtyneenä ja juuri silloin näkyi Niilo hiljaa hiipivän syreenipensaan takana samassa heittäen rauhattoman ja uhkaavan katseen Elsaan. Sitte katosi hän yhtä pikaisesti, kuin oli tullutkin.
Ukko Rosenkvist istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena.
"Elsa", sanoi hän lopuksi, "uskon sinun olevan syyttömän, mutta tajuathan sen itsekin ettet mielelläsi voi jäädä tänne. Sanoit että sinulla on täti, joka asuu H- ssa, ja minä lupasin auttaa sinut sinne, jos et meillä tulisi olemaan. Tämän lupaukseni olen pitävä, vaikka ikävältä tuntuu erota sinusta; kaikin puolin on se niin kuitenkin paras. Nyt sattuu niin että Niilo näinä päivinä matkustaa sinne päin tervehtimään erästä sukulaistaan. Kylläkai sinun on vähemmän hauskaa matkustaa hänen seurassaan, mutta annan sinut kyytimiehen huostaan, en tiedä muuta keinoa, jolla voisit päästä perille." (Siihen aikaan ei vielä löytynyt rautateitä niillä seuduin.)
Elsa olisi kiittänyt vanhaa miestä hänen hyvyydestään, mutta oli niin liikutettu ettei saanut sanaa suustansa; hän tarttui ainoastaan miehen käteen ja suuteli sitä, sitte kiiruhti hän pois, saadakseen itkeä rauhassa.
Tämä oli herra Rosenkvistille vaikea hetki. Hän aavisti että se oli poikapuolensa, joka oli varastellut ja hänet pettänyt; mutta hän ei uskaltanut puhua siitä, sillä hän tiesi vallan hyvin mihinkä tilaan hän vaimonsa siten saattaisi; mahdoton oli hänen sanoa vaimolleen että hänen rakas poikansa oli varas. Hän oli hiljainen mies ja hänelle oli kotirauha kaikkia muita kalliimpi. Hänen täytyi vaan odottaa sopivaa aikaa ja pitää Niiloa tarkasti silmällä; varmaankin oli totuus tuleva ilmi muutenkin, ettei juuri hänen tarvinnut sitä ilmaista. Pitihän hän Elsa raukasta parhaimmalla tavalla murheen lähettäissään hänet sukulaisensa luokse, jonne oma äitinsä oli hänet määrännyt. Näin lohdutti hän omaa tuntoaan ja kiiruhti vaimolleen ilmoittamaan päätöksensä.
Mutta siihen ei tämä ensinkään tyytynyt. Kyllä hän Elsan tahtoi lähettää pois, mutta ensin oli tutkimus tapahtuva, jotta hän myöskin todistettaisiin syylliseksi. Nyt tuli Niilo, käski äitinsä erikseen ja puhui hänelle että väärin olisi paljastaa tyttö siten maailmalle, ehkäpä hän katuisi ja parantaisi itsensä jos häntä kohdeltaisiin lempeydellä.