"Sano, miksikä itket, mia cara ", sanoi vieras; "minulle olisi hauskaa jos voisin tehdä jotakin vastapalvelusta."
Elsa kertoi nyt muutamilla yksinkertaisilla sanoilla mitä hänelle oli tapahtunut. Tumma mies kuulteli tarkkaavasti, sitte kääntyi hän pikaisesti seuraajaansa ja sanoi: " È si bella! hän on hyvin kaunis! Signore… mieleeni juolahti jotakin… juuri sen johdosta, josta äsken puhuimme. Entäs jos olisimme hänessä löytäneet Titaniamme… jonkun jonka voisimme asettaa tuon ikävän Lottan sijaan!"
"Niin, se maksaa vaivan miettiä", vastasi toinen terävästi tarkastaen Elsaa, jotta tämä tuli punaiseksi ja vaaleaksi miesten katsellessa häntä. Sitten puhelivat he hetkisen erikseen keskenänsä, jonka jälkeen tummapartainen tuli taas Elsan luo ja kysyi tahtoisiko Elsa seurata häntä, hän voisi ainakin tarjota hänelle suojaa katosalla kiitokseksi siitä palveluksesta, jonka oli häneltä saanut, hän tahtoisi sitäpaitsi ehdoittaa hänelle jotakin, jos hän myöntyisi siihen, olisi hän aikaa voittain tuleva itsenäiseen asemaan.
"Älä pelkää, mia cara ", sanoi hän, huomattuaan että Elsa oli hyvin hämmästyneen näköinen, "en tahdo vahingoittaa hiuskarvaasikaan, orpo raukka."
"Niin, sen minäkin vakuutan", sanoi toinen, "tiedän ettei kukaan ole niin lapsia lempivä, kuin Crespini, ja aina Marketan tähden, kuten hän sanoo. Ilmoittakaa minulle päätöksenne niin pian kuin voitte. Hyvästi."
Kun ei Elsa tiennyt mitään muutakaan neuvoa, ja mies näytti hänestä hyvältä ja ystävälliseltä, otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja seurasi miestä hänen asuntoonsa.
Se oli pieni yliskamari, varustettu hyvin kohtuullisilla huonekaluilla, edessä oli pieni kammio, joka oli sopiva Elsalle makuuhuoneeksi niin kauaksi kun hän siellä oleskelisi. Vieras pani hänelle voita ja leipää, parasta mitä talossa löytyi, kuten hän sanoi. Sitte kertoi hän että hänen kanssaan kävellyt vieras herra oli eräs teaatterinjohtaja, joka matkusteli seurueneen ympäri ja oli äskettäin yhtynyt erään sirkuksen kanssa, jotta he nykyään antavat molempia, näytelmä- ja sirkusnäytäntöjä toistensa yhteydessä. Hän, Martino Crespini, näytteli Pajatson osaa; "kun minä vaan esiinnyn näyttämölle, nauravat kaikki sekä vanhat että nuoret vallan menehtyäkseen, ja kuitenkin on väliin vaikeata keksiä naurettavia temppuja, kun sydän painaa rinnassa, kuni kivi, joka tapahtuu usein, ajatellessani ihanaa kotimaatani, ja vaimoani ja lastani siellä kaukana", sanoi hän pyyhkien kyyneleen silmästään. Lisäksi kertoi hän että he olivat näytelleet erästä kappaletta, joka oli tavattoman miellyttävä, nimeltään Prinssi ja Keijuis-kuningatar, mutta Lotta, joka näytteli Titanian osaa, oli juonikas ja ilkeä ja sanoi olevansa niin kipeä ettei hän voinut enää esiintyä; mutta yleisö ei kuitenkaan ollut vähempään tyytyväinen, vaan kappaleen täytyi näyttää. Hän ehdotteli siis, että Elsa ottaisi hänen osansa näytelläkseen; hän oli paljon sievempi ja kauniimpikin kuin Lotta ja olisi varmaankin onnistuva oivallisesti.
Mutta Elsa väitti sen olevan ihan mahdottoman; eihän hänellä ollut vähintäkään käsitystä kuinka siellä piti oltaman; hän käyttäytyisi tyhmästi ja olisi vaan herra Crespinille harmiksi.
Tämä vaan ei tahtonut kuullakaan hänen kieltävää vastaustansa. Johtaja olisi kyllä pitävä murheen siitä että hän osansa oppisi; olisi kai se väliin vähän hankalaa, mutta ei hänen siltä tarvinnut pelästyä. "Olenhan minä aina sivullasi", lisäsi hän; ajatteleppa, "minä olisin luultavasti kuollut ojaan veren vuodosta, ellet sinä olisi ollut niin älykäs, nyt tahdon tehdä mitä voin. Jos käyttäydyt hyvästi saat hyvän palkan, enkä näe muuta neuvoa sinulla olevankaan."
Se olikin totta. Elsan täytyi myöntyä, ja samana päivänä vietiin hän teaatterinjohtajan luokse oppimaan rooliansa.