Torilla kadun päässä seisoi jo useita italialaisiamme kaivon vieressä odotellen ja kylmästä väristen. Fürst, Sepeteus ja Klipfel saapuivat vähän myöhemmin.
Torin toisessa laidassa ei näkynyt muuta kuin kanuunia laveteillaan. Badenilaiset husaarit taluttivat hevosia juotettaviksi; näin myös useita rakuunoita.
Vastapäätä meitä oli ratsuväkikasarmi, korkea kuin Pfalzburgin kirkko, ja torin kaikilla kolmella sivulla kohosi huippupäätyisiä rakennuksia kuvanveistoksineen kuten Sabernissa, vaikka rakennukset täällä olivat kokojoukon korkeampia. En milloinkaan ennen ollut nähnyt mitään tämänkaltaista, ja seisoessani siinä nenä pystyssä ympärilleni tähystellen alkoivat rummut päristä. Jokainen meni riviin paikalleen. Nyt tuli kapteeni Vidal nuttu hartioillaan. Meitä vastapäätä olevasta holviportista vieri vaunuja esiin ja meille huudettiin ensin italian kielellä ja sitte ranskaksi, että aseita jaettaisiin, ja että kunkin tuli vuorollaan astua rivistä, kun hänen nimensä huudettiin.
Vaunut pysähtyivät kymmenen askeleen etäisyyteen ja esiinhuuto alkoi. Jokainen astui vuorollaan rivistä vastaanottamaan patruunataskun, miekan ja pyssyn. Ne kiinnitettiin puseroon, nuttuun tai päällystakkiin. Hattuinemme, lakkinemme ja aseinemme näytimme oikealta ryövärijoukolta. Sain niin suuren ja raskaan pyssyn, että töin tuskin jaksoin kantaa sitä ja kun patruunatasku riippui pohkeisiin saakka, neuvoi kersantti Pinto minulle, miten hihnat sopii lyhentää. Hän oli oikein kunnon mies.
Kaikki nuo monet olkavyöt, jotka risteilivät rinnalla, tuntuivat minusta hankalalta ja minä huomasin että nyt vasta hankaluudet alkaisivat.
Kun aseet olivat jaetut, ajettiin ampumavaravaunut esiin ja kullekin jaettiin viisikymmentä patruunaa, eikä se ennustanut hyvää. Sensijaan, että olisivat antaneet meidän marssia vasempaan mennäksemme majapaikkoihimme, kuten olin ajatellut, paljasti kapteini Vidal miekkansa komentaen:
"Ruoduttain oikeaan … mars!"
Ja rummut alkoivat rämistä.
Olin kovasti mielipahoissani siitä, etten saanut edes kiittää isäntäväkeäni kaikesta hyvästä, mitä olivat osoittaneet minulle ja ajattelin: "He pitävät sinua kiittämättömänä heittiönä!" Mutta minun oli seuraaminen.
Marssimme pitkää, kaitaista katua, mutta yhtäkkiä korkeitten jäähuippujen edustalla näimme Rhein virran, joka oli jään peitossa niin pitkältä kuin silmä kantoi. Se oli suuremmoinen ja häikäisevä näky.