CATHERINE. — Te olette oikeassa, Walter. Se asia teki aikoinaan suurta melua.
HEINRICH. — Siinä te, kortteerimestari, olisitte voineet ristin ansaita rintaanne.
CHRISTIAN. — Mutta mitäs se on sitte? (Myrskyn pauhina ulkona).
ANNETTE. — Myrsky kiihtyy.
CATHERINE. — Niin tekee, lapseni, kuinhan vaan ei isäsi olisi matkalla.
WALTER (Christianille). — Minä voin teille kertoa asian alusta loppuun asti, sillä minä olen sen itse nähnyt. Kuulkaa, tänäpäivänä on juuri viisitoista vuotta siitä, kuin istuin tämän pöydän ääressä Mathis'in kanssa, joka oli ostanut myllynsä viisi eli kuusi kuukautta sitä ennen, — Diederich Omacht, Johann Roeber, jota kutsuttiin pikku puusuutariksi, ja useampia muita, jotka nyt makaavat kyljellään ison marjakuusen takana. Sinne meidän kaikkein on joutuminen varhemmin tai myöhemmin; onnelliset ne, joiden omaatuntoa ei mikään paina! (Sillä hetkellä Christian kumartuu, ottaa hiilen kopraansa ja sytyttää piippunsa; sitten hän nojautuu kyynäspaillään pöytää vaslen). Me olimme juuri kortinpeluusen rupeamaisillamme ja salissa oli vielä paljon väkeä, niin silloin, kellon lyödessä kymmenen, joku aisakellolla ajava taukosi oven eteen ja paikalla astui muuan Puolalainen sisään, Puolalainen juutalainen, noin neljänkymmenenviiden eli viidenkymmenen mies, vankka ruumiiltaan, somavartaloinen. Luulen näkeväni hänen astuvan sisään ruohonpäisessä, turkiksilla reunustetussa kauhtanassaan, näädännahkainen lakki päässä, pitkä ruskea parta ja jalassa isot topatut jäniksennahkaiset saappaat. Hän oli jyvänkauppias. Hän sanoi sisään astuessaan: "Rauha olkoon teidän kanssanne!" Kaikki katsahtivat sinnepäin ja ajattelivat: "Mistä tuo tulee?… Mitähän tahtonee", koska Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät eloa, eivät tule näille seuduille, ennenkuin Helmikuussa. Mathis kysyi häneltä: "Mitä teille pitää olla?" Mutta hän, sanaakaan vastaamatta, alkaa auaista kauhtanaansa ja päästämään isoa vyötänsä, joka hänellä oli ympärillään. Hän asettaa pöydälle tämän vyönsä, jonka sisässä rahat kuuluu helisevän, ja sanoo: "Lunta on syvältä, tie on hankala… käykää panemaan mun hevoseni talliin; tunnin päästä minä lähden". Sitten ottaa hän putellin viiniä, ketäkään puhuttelematta, niinkuin murheellinen ja asioitaan aprikoiva mies. Kello kaksitoista, vartija Jéri astuu sisään, kaikki lähtevät tiehensä. Puolalainen jääpi yksinään. (Kovia tuulen puuskia kuuluu ulkoa, ikkunalasin särkeminen kuuluu).
CATHERINE. — Herra Jumala! Mikä nyt tapahtui?
HEINRICH, — Ei se ole mitään, rouva Mathis, se on ikkunalasi, joka särkeytyi; luultavasti on joku ikkuna jäänyt auki.
CATHERINE (nousee istuiltaan). — Minun täytyy mennä katsomaan. (Hän menee).
ANNETTE (huutaen). — Ei sinun huoli lähteä…