CHRISTIAN (panee tupakkaa piippuunsa). — Epäilemättä, epäilemättä.
CATHERINE. — Mikä myrsky! Toivon Mathis'illa olevan sen verran älyä, että hän taukoo johonkuhun. (Puhuen Walterille ja Heinrichille). Minä käskin teitä jo lähtemään matkalle; te olisitte huolettomina kotonanne.
HEINRICH (nauraen). — Neiti Annette on syypää kaikkeen; hänen ei olisi pitänyt sammuttaa lyhtyä.
ANNETTE. — Oh! te jäätte hyvin mielellänne.
WALTER. — Yhdentekevä, rouva Mathis on oikeassa; olisimme tehneet paremmin kuin olisimme lähteneet.
CHRISTIAN. — Teillä on ankarat talvet täällä.
WALTER. — Ei kaikkina vuosina, kortteerimestari; viiteentoista vuoteen ei meillä ole tänkaltaista ollut.
HEINRICH. — Ei ole ollut; sitten Puolalaista talvea en muista nähneeni näin paljon lunta. Mutta sinä vuonna Schneeberg oli jo valkeana Marraskuun ensimmäisinä päivinä ja kylmää kesti Maaliskuun loppuun asti. Jäiden lähtiessä kaikki joet paisuivat yli ympäristönsä, ei näkynyt muuta kuin hukkuneita hiiriä ja maanmyyriä pelloilla.
CHRISTIAN. — Senkö tautta talvea kutsutaan Puolalaiseksi?
WALTER. — Ei, se on muun asian tautta; kauhean asian tautta, jota näiden seutujen asukkaat aina muistavat. Rouva Mathis muistaa sen myöskin, aivan varmaan.