HEINRICH. — Ja salakauppiaat tulivat?
CHRISTIAN. — Ei, eihän kurjat tulleet! He olivat saaneet varoituksen; ovat kulkeneet muualta. En vieläkään ole oikein tunnossani, sormeni kuin ovat kohmeessa. (Annette kaataa viiniä lasiin ja tarjoo hänelle).
ANNETTE. — Täss' on, Herra Christian, lämmitelkää itseänne.
CHRISTIAN. — Kiitoksia, neiti Annette. (Hän juo). Se tekee mulle hyvää.
WALTER. — Hän ei ole vastahakoinen, tuo kortteerimestari.
CATHERINE. — Annette, tuo tänne karafiini; tappurani tarvitsevat vettä. (Annette menee vasemmalle karafiinia noutamaan tarjinpöydältä. — Christianille). No yhtä kaikki, teillä on vielä, Christian, onnea; kuulkaa mikä ilma ulkona.
CHRISTIAN. — On se, se alkoi juuri kuin meitä tuli vastaan tohtori Franz. (Hän nauraa). Ajatelkaapa, kuin tuo vanha hupakko palasi Schneeberg'istä, tuoden suuren kiven, jota hän oli ollut kaivamassa ylös raunioista; tuuli vinkui ja peitti hänet melkein rekineen päivineen lumeen.
CATHERINE (Annettelle, joka tuo hänelle vettä). — Se on hyvä… kiitoksia. (Annette menee asettamaan karafiinin tarjinpöydälle, sitten ottaa hän työrasiansa ja istuutuu Catherinen viereen).
HEINRICH (nauraen). — Kyllä hyvin voi sanoa, että kaikki oppineet ovat hulluja. Miten monta kertaa enkö ole nähnyt tuon vanhan tohtorin poikkeavan peninkulman vieläpä kaksikin käydäkseen katsomassa sammaltuneita kiviä, jotka eivät kelpaa miksikään. Eikö pidä silloin pään olla pyörällä?
WALTER. — Kyllä hän on kummallinen mies, hän rakastaa kaikkea, joka on menneistä ajoista: vanhoja tapoja ja vanhoja kiviä; mutta se ei estä häntä olemasta parhain lääkäri näillä seuduin.