CATHERINE. — Te tulette matkalta, Herra Christian!
CHRISTIAN. — Hövaldista, rouva Mathis, Hövaldista. Voi sitä lumen tuloa! Olen sitä kyllä nähnyt Auvergnissä ja Pyreneillä, vaan mokomaa en ole koskaan nähnyt. (Hän käy istumaan ja lämmittää käsiään uunin edessä vilusta väristen. Annette, joka on kiiruhtanut ulos, palaa kyökistä tuoden viiniruukun, jonka asettaa uunin päälle).
ANNETTE. — Täytyy lämmittää viini, se on parempaa.
WALTER (nauraen Heinrichille). — Miten hän pitää hänestä huolta! Kyllä hän ei meidän toisien tautta olisi mennyt sokeria ja kanelia noutamaan.
CHRISTIAN. — Te ette vietäkään päiviänne lumessa; te ette ole lämmittelemisen tarpeessa.
WALTER (nauraen). — Ei, lämmin ei meiltä puutu vielä, Jumalan kiitos! Me emme värise niinkuin tuo kortteerimestari. Onpa kumminkin surkeata nähdä kortteerimestaria, joka värisee kauniin tytön edessä, joka hänelle antaa sokeria ja kanelia.
ANNETTE. — Olkaa vaiti, vaari Walter; teidän pitäisi olla häpeissänne ajatella semmoista.
CHRISTIAN (hymyten). — Puolustakaa minua, neiti Annette, älkää antako minua uhriksi tuolle Walter vanhukselle, joka nauraa lumelle ja myrskylle hyvän valkean ääressä. Jos hän vaan olisi viisi tuntia ulkona niinkuin minä, niin tahtoisin nähdä, minkänäköinen hän silloin olisi.
CATHERINE. — Te olette olleet viisi tuntia Hövaldissa Christian? Herra
Jumala! kyllä se on kumminkin kauhea virka tuo.
CHRISTIAN. — Minkä sille voi?… Kello kahta käydessä tuotiin meille sana, että salakauppiaat pimeän tultua kulkisivat joen poikki Banc de la Roch'en kohdalla, kuljettaen tupakkia ja jahtiruutia; ei muuta, kuin täytyi nousta ratsun selkään.