KAIKKI (nauraen). — Se on hän!… se on hän!…
CHRISTIAN (pyyhkien hattuaan ja koputellen jalkojaan). — Mikä ilma! Hyvää iltaa, rouva Mathis; hyvää iltaa, neiti Annette. (Hän kättelee häntä).
WALTER. — Annette ei erehtynyt.
CHRISTIAN (kummastuneena, nähdessään toisten nauravan). — No, mitä teillä nyt on uutta?
HEINRICH. — Niin, kortteerimestari, me nauramme sille, kuin neiti
Annette huusi edeltä käsin: Se on hän!
CHRISTIAN. — Sitä parempi; se osoittaa, että minä olin hänen ajatuksissaan.
WALTER. — Kyllä sen uskon; hän käänsi päätään joka kerran kuin ovi aukesi.
CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?
ANNETTE. — On, se on totta.
CHRISTIAN. — Jumalan kiitos! kas niin puhua pitää. Minun on hyvin onnellista kuulla Annetten niin puhuvan. (Hän panee lakkinsa naulaan ja asettaa sapelinsa nurkkaan). Se minua lämmittää ja sitä minä tarvitsenkin.