MATHIS. — Minä voin hyvin hyvästi.
TOHTORI. — Eikö päätänne enää kivistä?
MATHIS. — Ei.
TOHTORI. — Ettekä tunne sohisevan korvissanne?
MATHIS. — Kun sanon teille, että kaikki on hyvin… että olen, kuin ainakin… niin on asia aivan selvä, luullakseni!
CATHERINE. — Kauan aikaa hän on nähnyt pahoja unia, hän haastelee unissaan… nousee juomaan kylmää vettä…
MATHIS. — Ketä tahansa saattaa janottaa yöllä.
TOHTORI. — Epäilemättä… mutta teidän pitää olla varova. Te juotte liian paljon valkeata viiniä, herra pormestari; valkea viini tekee luuvalon ja vaikuttaa teissä usein puuskan niskaan: kaksi jaloa tautia, vaan vaarallista. Meidän vanhat maakreivit, markkreivit ja rheinikreivit, Sundgau'n, Brisgau'n, ylä- ja ala-Elsassin herrat, kuolivat melkein kaikki jalkaleiniin tahi halvaukseen. Nyt nämä jalo-arvoiset taudit sattuvat pormestareille, notariuksille, suuremmille porvareille. Se on arvokasta, hyvin arvokasta, mutta surkeata. Teidän kohtauksenne toissa iltani tuli siitä. Te olitte liiaksi juoneet rikeviriä serkkunne Bothin luona, ja sitten on kova pakkanen teidät tapaellut, koska kaikki veri oli päässä.
MATHIS. — Jalkojani palelti, se on totta; syytä ei tarvitse niin kaukaa hakea; Puolalainen juutalainen on syypää kaikkeen.
TOHTORI. — Miten niin?