WALTER (hymyillen). — Johan sinä olet aivan parantunut, Mathis-raukkani?
MATHIS (nauraen). — He! niin, kaikki on ohitse. Mikä kummallinen asia kuitenkin! Se on Heinrich, joka vanhoilla jutuillaan juutalaisesta on mulle tämän saattanut. Ha! ha! ha!
HEINRICH. — Kuka voi edeltäpäin arvata asian niin käyvän?
MATHIS. — Se on selvä; ja tuo toinen, joka paikalla astui sisään. Mikä sattumus! mikä sattuma! Eikö hänen voi sanoa tulleen aivan kuin kutsumuksen jälkeen?
WALTER. — Toden totta, herra tohtori, saatte uskoa, jos tahdotte, vaan minun itsenikin, nähdessäni tuon Puolalaisen astuvan sisään, hivuskarvani nousivat pystyyn päässäni.
CATHERINE. — Voiko tervejärkisillä ihmisillä olla tuommoisia tuumia?
MATHIS. — No nyt, kun, Jumalan kiitos, olen päässyt siitä, tietäkää, Walter ja Heinrich, että me käymme päättämään Annetten ja Christianin naimisen. Tämä oli kenties varoitus, että tulee jouduttaa asiata.
HEINRICH. — Oh, herra pormestari, ei ole vaaraa.
WALTER. — Se ei ole mitään, se on ollut ja mennyttä, Mathis.
MATHIS. — Ei… ei… minä olen semmoinen, minä käytän hyviä varoituksia hyödykseni. Walter, Heinrich, minä olen kutsunut teidät vieraiksi miehiksi. Välikirja allekirjoitetaan täällä, kello yksitoista, messun perästä; kaikille on sana annettu.