CHRISTIAN (puristaen hänen kättänsä). — herra Mathis, te voitte paremmin?
MATHIS. — No, en voi huonostikaan. Kuulkaas, Christian, minä juuri lu'in Annetten myötäjäiset… kauniita heliseviä rahoja… kaunista kultaa. Semmoinen työ aina huvittaa, yksin silloin kuin ne täytyy antaa. Ne herättävät muistoja työnteosta, hyvästä käytöksestä, terveestä ruumiista; näkee, niin sanoakseni, silmäinsä edessä kulkevan koko nuoruutensa, ja ajattelee, että ne tulevat hyödyttämään omia lapsia; se aina liikuttaa, hellyttää sydäntä!
CHRISTIAN. — Minä uskon teitä, herra Mathis; Työllä ansaittu raha on ainoa, joka hyödyttää; se on kuin hyvä siemen, joka aina nousee ja joka terän tekee.
MATHIS. — Juuri niin minäkin ajattelin. Ja minä ajattelin myös, että ihminen on hyvin onnellinen, kun hyvä siemen lankiaa hyvään maahan.
CHRISTIAN. — Te tahdotte saada välikirjan allekirjoitetuksi tänäpäivänä?
MATHIS. — Tahdon, kuta ennemmin se tehdään, sitä parempi. En ole koskaan rakastanut jättää asioita toistaiseksi. En voi kärsiä ihmisiä, jotka eivät ole nerokkaita. Kerran, kuin on sovittu, on väärin lykätä asiata viikkaudesta vilkkauteen; se osoittaa vähän lujuutta, ja miehillä pitää olla vakavuutta.
CHRISTIAN. — Voi, herra Mathis, minä en pyydä parempaa; mutta minä ajattelin, jos ehkä neiti Annette…
MATHIS. — Annette rakastaa teitä… vaimoni myös… koko maailma…
(Sulkee kirjoituspöydän).
CHRISTIAN. — No, kirjoittakaamme siis alle.
MATHIS. — Niin, ja kun välikirja on allekirjoitettu, toimitamme häät.