CHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä ajattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.
ANNETTE. — Oh!… Christian!
CHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin murheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: "mikä teitä vaivaa?" Mutta minä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: "Antakaa minun olla… Pitäkää huolta palveluksestanne… Se on paljon parempi!" Minä olin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani, olisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.
ANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua rakastamasta!
CHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin ikkunain ohitse ja te katsoitte…
ANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!
CHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!… mikä kaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi vaimokseen.
ANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.
CHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä ravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte mulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä, mieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te huomasitte sen ehkä?
ANNETTE. — Huomasin… se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja nauravat yhdessä).