CHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin Fritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: "Kuka se on tuo kaunis tyttö, vaari Fritz?" — "Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis, pormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin". Paikalla minä ajattelin: "Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle, vaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§ haavaa!" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä onnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole ruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas poika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo: "Tuo minulle kelpaa". Ja sinne meni!
ANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.
CHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?
ANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.
CHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua ilahuttaa kuulla teidän sanovan noin… Ette… ette tule koskaan tietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian tarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan loppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte kuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön kanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja… Kaukaa minä teitä kuuntelin ja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan maantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta. Toiset sanoivat teille: "Laula nyt, Annette, laula!" Mutta te ette tahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?
ANNETTE. — En tiedä… minä häpesin.
CHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?
ANNETTE. — Oh! oli kyllä.
CHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?
ANNETTE. — Rakastin.