CATHERINE. — En.
MATHIS. — No, koska sen siis pitää tapahtua, emme voi parempaa toivoa.
(Menevät).
IX.
CHRISTIAN, ANNETTE.
CHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari… aivanko totta?
ANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?
CHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian Béme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko tienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja rikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se kuitenkin totta, sanokaa, Annette!
ANNETTE. — On, se on totta!
CHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo mulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän, Annette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin näin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen keskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin ratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä sanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen ruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset posket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.
ANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan sen.