ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKKYYS LAAJENNETTUNA: Elokuussa 1916.
I.
Elokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin päämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä ennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt heinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa oloissa oikea mies oikealla paikalla.
Itärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava hyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton arvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain aivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja, joissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme sijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.
Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen 25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa, missä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se oli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin jo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka venäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet kokonaan tuloksettomiksi.
v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.
Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.
Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle, joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.
Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.
Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.