ENTENTEN RYNNISTYS SYKSYLLÄ 1916.
I.
Saavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v. Lyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka oli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti tulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys "ensimmäinen kenraalimajoitusmestari" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni mukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi, mutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen kenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin, toimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut vastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta voitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli näinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan rauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen hänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.
Asemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin sen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä ajattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen. Siihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli suunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään minua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja erinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa ei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi. Taivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle tehtävääni voimia.
Tilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan ylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.
Entente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan viimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja nyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa, että se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa, Makedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti, venäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme avoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan. Jossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin sotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä vilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka vertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot, tässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme Tannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä arveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka suuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti. Syyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon vaikutuksesta.
Laadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä muusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä ratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan jätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan, joilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt häilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli tapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena toukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:
"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen vuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen pituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat vallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin varustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida yhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne myöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin rauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden kuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä kolmikymmenvuotinenkin sota…"
Vihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään tulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän puolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon väkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla. Mutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään vihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa että liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.
Nyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan taisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä pystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia saksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista verta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin kivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet Bulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä esiintynytkään niin räikeänä — rahaa ja sotatarpeita sekä liikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla Saksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa tarpeellista vastapalvelusta saamatta.