Muu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän armeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia valtiaita olivat armeijan-ylikomennot.
Preussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat meidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa päämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat edustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin edustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen jälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit v. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti Holland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona miehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu välttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa tai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen niskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen kerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta. Henkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava. Näiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin. Heidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin puolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt eroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät velvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia divisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama tunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät muodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta armeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn onnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin joukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.
Preussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf; lämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.
Sotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat minulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan pakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset miehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät voittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta tuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.
Sijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut tekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät ylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa koskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat sotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat perustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen ollut näin.
Preussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan voitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut entistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa valtiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi kotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti alueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä yritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä. Komentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään valtakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain johdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri kohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus yhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa muussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi olisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja käsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä aikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin, sitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain kenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki, joka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla hyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.
Sotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain keisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän armeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä viranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se muodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella. Armeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin mielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet ylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin nähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä ritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että sotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan tunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita. Nyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä riittävästi asettanut esiin lujia luonteita.
Ritarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava liian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin. Niihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä. Valitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat ritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän armeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki hyväksytyksi.
Siirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin käsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut läheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v. Schlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen sotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei ole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä, jonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin korkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa määrin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään tapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme hyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään vastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia vastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja, jotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen seurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa toimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti. En näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito siirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy. Itä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan Rufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella aina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta vieraassa maanosassa.
Ylin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin yhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan hallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen masentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä sodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi voittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.