Erikoisen mielelläni muistelen suhteitani Saksan kruununprinssin päämajaan. Kruununprinssi osoitti ymmärtävänsä hyvin sotilaanammattia ja teki älykkäitä, asiallisia kysymyksiä. Hän rakasti sotamiehiä ja piti huolta joukoista. Hän ei ollut sodan puolella, vaan puhui rauhan puolesta. Tämä pitää paikkansa, vaikka muut väittäisivätkin päinvastaista. Kruununprinssi lausui aina valittelunsa sen johdosta, ettei hän ollut riittävästi valmistunut keisariuteen, joka häntä odotti, ja koetti kaikella mahdollisella tavalla parsia tätä jäljestäpäin. Hän sanoi minulle, että hänen asemansa oli vaikeampi kuin ammattityömiehen. Hän laati tästä kirjoituksenkin, jonka hän antoi isälleen keisarille ja valtiokanslerille. Kruununprinssiä hänen ulkonainen esiintymisensä vahingoitti; hän oli enemmän kuin näytti.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmän esikunnanpäällikkö, eversti kreivi v. der Schulenburg, erinomaisen selvästi ajatteleva ja toimitarmoinen upseeri, oli minulle hyvä ja luotettava tuki.
Baierin kruununprinssin Rupprechtin armeijaryhmän luona olin usein. Sen huolellinen ja tavattoman ahkera yleisesikunnanpäällikkö, kenraali v. Kuhl, oli vanha nuoruudentuttavani; sain ihmetellä hänen levollisuuttaan vaikeissakin tilanteissa.
Kävisi liian pitkäksi puhua muistakin armeijaryhmistä ja armeijoista. Tahdon tässä vain mainita vielä kenraali v. Lossbergin. Tämä etevä upseeri ja taistelun järjestäjä on usein tuonut isänmaalle ja armeijalle avun. Hänen luottamuksensa minuun tuotti minulle erikoista tyydytystä.
Ollessani rintamalla esittivät esikunnanpäälliköt minulle aseman. Ylipäälliköt olivat tässä saapuvilla. Esikunnanpäälliköt lausuivat mielipiteensä aivan yhtä peittelemättä kuin päämajankin herrat. He tiesivät, että tahdoin kuulla heidän oman mielipiteensä ja saada selvyyttä, enkä kaivannut mitään Potemkinin kyliä. Joskus armeijoille muistutettiin, että niiden tuli ilmoittaa aina objektiivinen totuus, epäedulliset asiat samoin kuin edullisetkin.
Esittelyyn liittyi keskustelu, johon ylipäällikötkin ottivat osaa, elleivät he itse esitelleetkin, mistä olin erikoisen kiitollinen. Esittelyn jälkeen yleensä aina viivyttiin jonkun aikaa yhdessä ja minulla oli tällöin tilaisuus keskustella ylipäälliköiden kanssa monista kysymyksistä.
Seurusteluni armeijain kanssa ei rajoittunut viikkomatkoihin. Joka aamu keskustelin kaukopuhelimella armeijain esikunnanpäälliköitten kanssa ja kuulin heidän huolensa ja luottamuksensa. Usein he esittivät pyyntöjä. Milloin saatoin auttaa, autoin, sen he tiesivät. Usein olen näitä herroja rohkaissut ja minusta sitten tuntui, että he taas suuremmalla luottamuksella ryhtyivät vaikeaan tehtäväänsä. Niin sanotun viheriän pöydän ääressä oli strateegisesta ja taktillisesta tilanteesta usein mahdollinen saada varmempi yleiskäsitys kuin itse paikalla voimakkaitten persoonallisten vaikutusten alaisena.
Kaukopuhelinta käytin yleensä tilanteen selvillesaamiseksi. Käskyjä tällöin annettiin vain kiireellisimmissä tapauksissa ja ne sitten toistettiin nimenomaisilla kirjallisilla käskyillä, jotka lähetettiin ylikomennoille.
Itsestään selvää oli, että keskusteluistani annettiin tieto ylipäälliköille. Esikuntavaltaa vieroin kerrassaan. Ylipäälliköt olivatkin siksi itsenäisiä luonteita, ettei se olisikaan voinut saada jalansijaa.
Tietooni tuli yksityisiä tapauksia, joissa ylimmän armeijanjohdon käskynvallan varjolla annettiin käskyjä, joita en koskaan olisi hyväksynyt; milloin semmoisesta kuulin, puutuin jyrkästi asiaan.