Jo 17:ntenä armeijaryhmä tapasi lakeudella edessään uudet lujat asemat, jotka ulottuivat Tonavalta Calmatuiun suun kohdalta Râmnicu Saratin lounaispuolelle vuoristoon. Tämän länsi- ja luoteispuolella olevilla vuorilla romaanialainen ylläpiti läheistä kosketusta niiden joukkojen kanssa, jotka olivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää vastassa.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli sillä välin tuonut 3:nnenkin bulgaarialaisen armeijan Tonavan oikealle rannalle. Se ei suistamoon saakka kohdannut vakavaa vastarintaa, saavutti tämän joulukuun 24:ntenä ja kääntyi nyt Brailan oikeanpuolista siltavarustusta vastaan, Macinin luona ja siitä alaspäin. Tonavan länsipuolella olevalla lakeudella armeijaryhmä saattoi vasta ampumatarpeita saatuaan ryhtyä hyökkäämään. Sangen katkeran kamppailun jälkeen 9:s armeija joulupäivinä mursi venäläis-romaanialaiset asemat, vihollinen pakotettiin koko rintamalla perääntymään Serethin latvapuolta kohti, etupäässä Brailan ja Focsanin suuntaan.
Sillä ei vihollisen vastarinta Serethin eteläpuolella kuitenkaan ollut vielä likimainkaan murrettu. Aina tammikuuhun saakka venyivät Valakiassa taistelut. Meidän joukkomme olivat pikaisen levon tarpeessa. Huolella ajattelin, kuinka saisin ne tästä kolkasta jälleen suurille sotanäyttämöille. Tosin oli tehty kaikki, jotta Romaanian rautatiet saataisiin taas liikekuntoon. Niiden kuljetuskyky ei kuitenkaan voinut olla suuri. Valmisteltiin sotaväen kuljetusta Tonavaakin pitkin; talven tulo oli kuitenkin niin harvinaisen ankara, että sen jäätyminenkin oli otettava lukuun. Huolimatta kaikista valmistavista toimenpiteistä ei joukkojen poiskuljetus missään tapauksessa voinut käydä nopeasti. Vihdoin, tammikuun 4:ntenä, Tonavan-armeija valloitti Brailan uusien raskaiden taistelujen jälkeen. Serethin se saavutti Buzaun suulle saakka alaspäin. Tonavan-armeijaan liittyen oli 9:s armeija yhtämittaisin taisteluin, joissa venäläinen varsinkin 6 p:nä ahdisti meitä erittäin tuimasti, tunkeutunut Serethille saakka. 8 p:nä se valloitti Focsanin ja sen pohjoispuolella olevan seudun Putnaan saakka.
Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä, jonka hyökkäys alkoi joulun vaiheilla, ei kuitenkaan edennyt vähääkään Trotusta kohti. Joukkojen perinpohjainen uupumus, vuodenaika ja sää vaativat päättämään sotaretken. Mackensenin armeijaryhmän saavuttama linja olikin likimain sama kuin päämääräksi asetettu. Hyökkäys lakkautettiin. Armeijat kaivautuivat saavutetulle linjalle.
Romaanian sotaretken toinen askel oli astuttu ja sotaretki siten päättynyt. Se oli ollut rikas urhoollisten joukkojemme uljaista urotöistä, rikas johtajain suurista päätöksistä alimmasta johtajasta ylimpään armeijanjohtoon saakka, mutta rikas vakavista huolistakin, joita ei kukaan tuntenut raskaammin kuin minä. Olimme lyöneet Romaanian armeijan; tuho-iskun antaminen sille oli ollut mahdotonta. Olimme saavuttaneet, mitä suinkin oli mahdollinen saavuttaa, mutta meidän täytyi kuitenkin jättää Dobrudshaan ja Valakiaan voimia, joita ennen Romaanian sotaan yhtymistä olimme käyttäneet itä- ja länsirintamalla ja Makedoniassakin. Vaikka olimmekin Romaanian armeijan voittaneet, olimme kuitenkin koko sodankäyntiin nähden heikontuneet.
Romaanian sotaretken päättyessä olivat 1916 vuoden syksyn taistelut saaneet lopullisesti meille edullisen ratkaisun. Tulosta ei saavutettu vain Siebenbürgenin, Valakian ja Dobrudshan tappotantereilla, joilla sen ulkonaiset ilmaukset tulivat näkyviin, vaan myös länsirintaman, Isonzon rintaman, Makedonian ja idän kamppailuissa. Se oli ollut kaikkien käytettävinä olevien voimien kokoamista yhteen päämäärään, ententen hyökkäyksen torjumiseen ja elämisen mahdollisuuksien säilyttämiseen itsellemme. Tuo hyökkäys oli mennyt myttyyn ja Valakian apulähteet olivat meidän. Ententen suunnaton ylivoima ihmisiin ja sotatarpeihin nähden oli joukkojemme kunnon ja johtomme varmuuden ja päättäväisyyden johdosta mennyt tyhjiin.
Torjuntataisteluissa saksalaiset joukot olivat monista tappioista huolimatta pitäneet puolensa, itävalta-unkarilaiset olivat osoittautuneet venäläisiä heikommiksi. Bulgaarialaiset olivat tuottaneet monta pettymystä. Turkkilaiset tekivät, mitä olimme heiltä odottaneetkin.
Romaanian sotaretken liikuntataisteluissa oli saksalainen johto uudelleen osoittanut vanhan etevämmyytensä. Saksalaiset joukot, jotka osasivat temmata mukaansa liittolaisetkin, olivat vapaassa itsenäisessä toiminnassa lyöneet vahvan vihollisen. Tämä voi meitä vastaan taistellessaan teknillisten sotakeinojen paljottaisella käyttämisellä saavuttaa menestystä vain siellä, missä olimme puolustuskannalla; missä niitä ei ollut, siellä oli saksalainen taas etevämpi.
Valtavan rintaman kaikilla osilla oli Saksan armeija ja jokainen yksityinen tehnyt parhaansa, kirjaimellisesti antanut viimeisensä. Vain tämän kautta oli käynyt mahdolliseksi se menestys, jonka vuoksi maailmanhistoria on saksalaiselle sotamiehelle laakerin antava. Nyt olimme välttämättä levon tarpeessa. Armeija oli mitä suurimmassa määrin menettänyt taistelutarmoaan ja tavattoman uupunut.
Vihollinenkin näytti väsyneen. Sillä oli kuitenkin vielä ollut voimia menestykselliseen hyökkäykseen Verdunin luona. Ylivoimansa vuoksi se saattoi suoda joukoilleen enemmän lepoa. Meidän tuli ottaa lukuun, että ne toipuisivat pian.