Kun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen tilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä Berliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en silloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23 päivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan valtiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden. Joulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään keskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi rauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena antamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti mielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului ulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden ei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa vastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra v. Bethmannille kenraalisotamarsalkka asemansa selittämiseksi lausui: "… että Teidän Ylhäisyytenne valtiokanslerina vaatii tosin lopullista vastuuta, mutta minä luonnollisesti edelleenkin kaikin voimin, täydellisesti tuntien vastuunalaisuuteni sodan voitokkaasta päättymisestä, pidän kiinni siitä, että sotilaallisesti tapahtuu se, minkä katson siinä suhteessa oikeaksi." Ylimmällä armeijanjohdolla, kuten valtiokanslerillakin, oli oikeus ja velvollisuus vaatia korkean asemansa täydellä arvovallalla mielipiteelleen vaikutusta tässä vakavassa ja paljonpainavassa kysymyksessä. Jos syntyi erimielisyyttä, niin kuului ratkaisu Hänen Majesteetilleen.
Siltä varalta, että ententen vastaus meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin välityshankkeeseen olisi kielteinen, saapui valtiokansleri jo joulukuun lopussa neuvotteluihin Plessiin. Mitään ei vielä lopullisesti päätetty. Ratkaiseva neuvottelu tapahtui Hänen Majesteettinsa puheenjohdolla, sitten kun meidän tarjoukseemme oli tullut vastaus ententelta ja kun varmasti odotettiin ententen asettuvan samalle kannalle siihen aloitteeseen nähden, jonka presidentti Wilson oli tehnyt tammikuun 9:ntenä. Amiraaliesikunnan päällikkö edusti mielipiteitä, jotka edellä olen esittänyt. Hän oli sitä mieltä, että rajoittamaton sukellusvenesota muutamassa kuukaudessa vaikuttaa ratkaisevasti sotaan, ja puolusti sitä. Kenraalisotamarsalkka esitti meidän käsityksemme tilanteesta ja hänkin puolsi sitä. Valtiokansleri valaisi sitä vaikutusta, jonka tämä taistelukeino voisi tehdä puolueettomiin, erittäinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Hän piti Amerikan sekaantumista sotaan mahdollisena sekä todennäköisenä ja pelkäsi, että ententen Belgialle antama elintarveavustus kohtaisi vaikeuksia. Meidän rauhantarjoustamme hän piti rauenneena. Uusia rauhanmahdollisuuksia, jotakin uutta yritystä Wilsonin taholta — joulukuun 18 päivänä tehtyä aloitetta pidettiin jo ratkaistuna — taikka erikoisrauhaa hän ei pitänyt luultavina, yhtä vähän kuin sitäkään, että valtiollinen asemamme muuttuisi sen kautta, että joku vihollisistamme luhistuisi, kuten myöhemmin Venäjä. Se olisi luonut aivan uuden tilanteen ja vaikuttanut tietysti voimakkaasti laskelmiimme. Valtiokansleri arvosteli sotilaallis-poliittista asemaamme samoin kuin mekin. Kun me uskoimme, että välttämättömät, raskaat johtopäätökset oli tehtävä tyynellä päättäväisyydellä, pysyi valtiokansleri yleisen luonnesävynsä mukaisesti epäröivänä ja päätteli jotenkin seuraavaan tapaan: "Päätös rajoittamattomaan sukellusvenesotaan ryhtymisestä riippuu siis siitä vaikutuksesta, jota voimme odottaa" ja "mutta jos sotilaspiirit pitävät sukellusvenesotaa välttämättömänä, niin en minä pysty sitä vastustamaan" ja "jos menestys on edessä, niin täytyy meidän toimia".
Myöskin valtiokansleri, kuten muutkin Hänen Majesteettinsa neuvonantajat, puolsi siis rajoittamatonta sukellusvenesotaa tuntien täysin poliittisen vastuunalaisuutensa. Keisari yhtyi tähän mielipiteeseen ja antoi käskyn rajoittamattoman sukellusvenesodan aloittamisesta helmikuun 1:senä sillä määräyksellä, että saartoalueella oleville puolueettomille laivoille oli myönnettävä aikaa niin paljon, että ne ehtisivät alueen jättää, taikka että ne, jos olivat matkalla sinne, saisivat päättää matkansa.
Valtiokansleri työskenteli nyt amiraaliesikunnan päällikön kanssa valmistaakseen puolueettomille valloille nootteja, joissa julistettiin Englannin ympäri ja pitkin Ranskan länsirannikkoa ja Välimerta ulottuva saarto. Ne piti esittää asianomaisille tammikuun 31:senä.
Amiraaliesikunnan päällikkö antoi lähemmät ohjeet sodankäynnistä saartoalueella. Tällöin hän otti varteen useita ulkoasiainviraston toivomuksia, joiden tarkoituksena oli ehkäistä välien katkeaminen Amerikan kanssa. Se oli luonnollisesti myöskin meidän toivomustemme mukaista.
Ylin armeijanjohto ryhtyi puolestaan pohjoisen alueen ylipäällikön käskypiirissä kaiken varalta erinäisiin varmuustoimenpiteisiin, vaikkakaan ei valtiokansleri ollut Hollannin eikä Tanskan suhteen huolissaan.
Suoja-asemien rakentaminen Pohjois-Slesvigiin oli edistynyt hyvin. Joku ratsuväkijoukko riitti puolestamme hieman vahvistamaan rajavartiota. Väliaikaisesti sijoitettiin sinne kenraalikomento, jonka tuli tutustua sikäläisiin oloihin. Hollannin puoleisella Saksan rajalla yhdistettiin rajavartiasto divisioonakomennuskuntiin ja asetettiin Münsteriin tulevan kenraalikomennon alaiseksi. Asemien rakentaminen ei ollut vielä pitkälle edistynyt. Belgian Hollannin-puoleisella rajalla ei oltu myöskään kovin paljoa saatu aikaan. Oli ollut puute työvoimista.
Yleensä olivat meidän suojatoimenpiteemme ainoastaan paperilla.
Romaaniasta vapautuvien joukkojen piti vain tarvittaessa ne toteuttaa,
muussa tapauksessa joukot saivat siirtyä länsirintamaa lujittamaan.
Niiden tuli matkustaa aluksi Belgiaan.
IV.
Tammikuun keskivaiheilla saapui ylimmälle armeijanjohdolle ulkoasiain virastolta jäljennös kreivi Bernstorffin tammikuun 10 päivänä antamasta lausunnosta, jossa sanottiin, että asestettuja kauppalaivoja koskeva kirjelmä "tekisi tyhjäksi presidentti Wilsonin rauhanvälityksen". Minä olin hämmästyksissäni sen johdosta. Mistään erikoisesta presidentin välityksestä ei enää ollut ollut puhetta. Kreivi Bernstorff saattoi siis tammikuun 10:ntenä päivätyssä kirjelmässään kosketella ainoastaan presidentin joulukuun 18 p:n toimenpidettä, johon entente vasta tammikuun 12:ntena virallisesti vastasi ja joka siten tämän vastauksen johdosta sai ratkaisunsa edeltäkäsin aavistetulla tavalla. Mistään uudesta hankkeesta ei minun käsitykseni mukaan ollut kysymys. Valtiokansleri oli samaa mieltä. Tammikuun 16:ntena hän lausui kreivi Bernstorffille tämän johdosta: "Me olemme päättäneet uskaltaa (senkin uhalla, että välit katkeavat ja mahdollisesti syttyy sota Yhdysvaltain kanssa)." Tämä sähkösanoma oli tuskin vielä ehtinyt kreivi Bernstorffin käsiin, kun hän itse sähkötti ulkoasiainvirastolle: "Jolleivät sotilaalliset syyt ole välttämättömästi ratkaisevia, niin olisi (rajoittamattoman sukellusvenesodan) lykkääminen erittäin toivottava. Wilson luulee voivansa saada aikaan rauhan meidän esittämämme, kaikkien kansojen samanlaisia oikeuksia koskevan periaatteen pohjalla."