"Koko maailma käsittää sen syvän tyydytyksen, jota tunsimme, kun hallitus perusteluilla, jotka lähenivät meidän perustelujamme, tarjosi maailmalle rauhaa. Kun vastustajat tunnetussa vastauksessaan Wilsonille paljastivat häikäilemättömän valloitus- ja tuhoamishalunsa, niin silloin jälleen lujatahtoisesti päätimme nousta maatamme puolustamaan. Silloin ei kuulunut kansasta muuta kuin yksi ääni: mieluimmin vaikka mitä kuin sellainen rauha! Jokainen oli kyllä odottanut, etteivät vastustajat ilman mutkittelua ja vastaanhangoittelua, ilman omien voimiensa korostamista tai tunnusteluyrityksiä ja koekeskusteluja ottaisi vastaan Saksan kutsua neuvotteluihin. Mutta vain sangen harvat olivat odottaneet, että he käyttäisivät niin häikäilemätöntä sekä vaativaa kieltä ja esittäisivät niin mielettömän, kaikkia tosiasioita ivaavan rauhanohjelman. Eivätkä he enää koskaan pääse vastaamasta ihmiskunnalle siitä verivelasta, minkä he ovat ottaneet hartioilleen hylätessään röyhkeästi Saksan rauhantarjouksen. Lloyd George on niiden päätösten kummi, joita valtakunnan hallitus sukellusvenesotaan nähden on tehnyt. Kärjistetyn sukellusvenesodan on päättänyt oikeastaan liittoutuneiden Rooman konferenssi. Sitten kun tämä ratkaisu on tehty, kun asia on pantu käyntiin, voimme mekin sydämestämme vain toivoa, että se pian toisi meille rauhan. Me luotamme siihen, että hampaisiin asti asestettu kansanvoima tekee mahdolliseksi sen, mikä vastustajistamme vielä tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. Valtakunnan kunnian, olemassaolon ja sen taloudellisen kehittymisvapauden täytyy tässä taistelussa säilyä koskemattomina."
Se oli juhlallinen tunnustus ja kehoitus äärimmäiseen kamppailuun, silloin kun vihollinen tahtoi meidät tuhota. Jospa se olisi toteutunut.
V.
Marraskuun 21 päivänä 1916 vaipui keisari Frans Josef ikuiseen lepoon. Hän oli kaksoismonarkian kansojen koossapitäjä. Tosin hän ei ollut kyennyt luomaan niiden elämää uudeksi. Hänen valitsemansa neuvonantajat eivät olleet siihen kyllin vahvoja. Hän oli uskollinen liiton ystävä, vaikkakaan hän ei voinut unohtaa vuotta 1866, jolloin Preussi ja Itävalta taistelivat Saksan yliherruudesta.
Huhtikuun alussa 1916 vietettiin Kownossa kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin 50-vuotista virkariemujuhlaa. Minä pidin lyhyen puheen ja lausuin tällöin asiaan laajemmin puuttumatta, että kenraalisotamarsalkka oli ensimmäisenä palvelusvuotenaan ottanut osaa 1866 vuoden sotaretkeen. Tuskin olivat sanani ilmestyneet jossakin painettuina, kun sain valtiokansleri v. Bethmannilta kirjeen, jossa sanottiin, että puheeni oli tehnyt Wienissä ikävän vaikutuksen syystä, että olin maininnut vuoden 1866 sotaretken. Hän pyysi, että estäisin puheen julkaisemisen. Sitä ei voinut enää tehdä. Minua Wienin hovin käsitys hämmästytti yhtä paljon kuin Berliinin kirjekin. Vuoden 1866 sotaretki oli vaikuttanut syvästi keisari Frans Josefiin. Sen johdosta hän menetti luottamuksensa armeijaansa eikä hän enää koskaan koko sydämellään omistautunut sille, vaikkakin hän sen hyväksi työskenteli ja piti suuriarvoisina yhtenäisen armeijan vanhoja traditioita. Hänen kuolemansa tuotti meille korvaamattoman tappion. Murhattu kruununperijä arkkiherttua Frans Ferdinand ei ollut toimen ja tarmon mies, vaikka häntä usein sellaisena pidettiin. Hän oli itse asiassa luonteeltaan horjuva sekä päättäväisyyttä vailla eikä hän suinkaan ollut Saksan ystävä. Meidän Keisarillinen Majesteettimme näki paljon vaivaa koettaessaan saada hänessä ja hänen puolisossaan vireille saksalaisystävällisen mielen. Hänen kuolemansa oli traagillinen ja hänen murhansa seuraukset olivat kohtalokkaat. Neljän sotavuoden kuluttua ne saivat aikaan Itävaltaan nähden sen, mitä venäläiset, teon alkuunpanijat, tarkoittivatkin. Tosin Venäjä itsekin siinä tuhoutui. Murhatussa vallanperijässä ei myöskään olisi ollut miestä vanhan keisarin kuoltua tarttumaan kaksoismonarkian peräsimeen. Hajoittavat voimat olivat sodan aikana liiaksi vahvistuneet. Sekavuus taloudellisessa elämässä oli päässyt valtaan. Monin paikoin oli kansan ja sotajoukon henki huonontunut. Väsymys sotaan lisääntyi ja rauhankaipuu yhä kasvoi. Olisi tarvittu aivan erikoista miestä, joka olisi herättänyt kaksoismonarkiassa taistelunhalua ja luonut keisarillis-kuninkaalliseen armeijaan uutta elämää.
Minä näin keisari Kaarlen arkkiherttuana ensi kerran joulukuulla 1914. Hän teki kovin nuorukaismaisen vaikutuksen. Marraskuun alussa 1916 tapasin hänet uudelleen. Hän oli kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi. Hän puheli selvästi sotilaallisista kysymyksistä. Mutta hänen uuden korkean asemansa taakka oli käyvä hänelle liian raskaaksi. Levottomuus valtasi hänen olemuksensa. Hän ponnisteli paljon ja antoi myöten paljon sekä monessa asiassa. Hän tunsi kaksoismonarkian sisäpoliittiset vaikeudet, hän ajatteli Habsburgien suvun alaista liittoa Itävallan kansojen kesken, mutta hän ei kuitenkaan voinut taivuttaa Unkaria vähemmän itsekkääseen politiikkaan eikä saanut sitä peruuttamaan elintarvesulkua Itävaltaan. Luonteenomaista hänen toiminnalleen oli tshekkiläisjohtajien armahdus, vaikka nämä julkisesti olivat työskennelleet monarkiaa vastaan. Näin hän ilmaisi olevansa huolissaan tshekkiläisliikkeen johdosta ja paljasti hallituksen sekä monarkian koko heikkouden. Siitä oli vain seurauksena, että hajoittavat kansalliset pyrkimykset saivat uutta virikettä ja että saksalaisissa, jotka pysyivät uskollisina vanhalle keisarisuvulle, epäluulo kasvoi. Myöskin armeija tunsi itsensä loukatuksi, ja erikoisesti sen saksalaiset upseerit sekä sotilaat, jotka vanhalla urhoudella taistelivat keisarihuoneen ja kaksoismonarkian puolesta. Hyvin monet heidän saksalaisista veljistään olivat sen vuoksi tappotantereella kaatuneet, että tshekkiläiset olivat menneet vihollisen puolelle.
Keisari ei ollut mikään luja liittolaisuuden kannattaja, mutta hän pysyi kuitenkin Saksan rinnalla. Hän harrasti rauhaa, mutta pyrkiessään sitä aikaansaamaan hän meni liian pitkälle kirjeissä, jotka hän kirjoitti langolleen, prinssi Sikstukselle.
Itävalta-Unkarin armeijan ylimmän päällikön asemastaan keisari Kaarle oli erittäin arka. Hänen toivomuksensa mukaisesti muutettiin ja jonkun verran lievennettiin neliliiton korkeinta sodanjohtoa koskevia määräyksiä. Hän ei ollut sotilasluonne, mutta hän tahtoi kuitenkin tehdä parhaansa armeijan hyväksi.
Keisarinna Zita, jolla oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa, harrasti innokkaasti politiikkaa. Hän oli, ikävä kyllä, kokonaan meitä vastaan, ja häntä johtivat papit, jotka eivät olleet meidän ystäviämme. Ulkoasiainministeriksi tuli kreivi Czernin, viisas maailmanmies, sivistynyt ja rakastettava persoonallisuus, joka oli Wilhelmstrassen herroja paljon etevämpi. Muutoin kulki hän samoja latuja kuin Berliinissä oleva valtiokanslerikin. Hän pyrki rauhaan, mutta yhdessä Saksan kanssa. Hän oli uskollinen, se mainesana hänestä on säilyvä. Hän osoittautui siinä suhteessa lämpimäksi ja tavattoman taitavaksi kaksoismonarkian asiain valvojaksi. Rauhallisen varmasti hän suhtautui keisarilliseen herraansa. Siitä huolimatta hän mukautui keisarin tshekkiläisille suomaan armahdusjulistukseen ja tämän epäselvään kansalliseen politiikkaan. Hän jäi virkaan, vaikka hän ei armahdusta kannattanutkaan ja vaikka hän näki, että se oli merkkinä kaksoismonarkian häviön alkamisesta ja vaikeutti rauhan tuloa sekä vahvisti ententen voiton toiveita.
Minä persoonallisesti olin suuresti mieltynyt häneen ja keskustelin mielelläni hänen kanssaan. Mutta Wilhelmstrasselta liikkeellelähteneitä kulkupuheita minun "diktatuuristani" hän, ikävä kyllä, liian herkkäuskoisesti toisti. Usein todistin hänelle, kuinka löyhä hänen otaksumansa oli. Hänen joulukuun 11:ntenä 1918 tekemänsä valtiollinen tunnustus ei hämmästyttänyt minua, kun tunsin hänen käsityksensä sodasta.