Kenraali v. Arz tuli Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan päälliköksi kenraali v. Conradin sijaan, joka sai sotajoukkojen päällikkyyden Tirolin rintamalla. Minun ja kenraali v. Conradin väliset suhteet olivat käyneet yhä luottamuksellisemmiksi. Sen vuoksi herättikin hänen virasta luopumisensa minussa vilpitöntä persoonallista surua.
Suhteeni kenraali v. Arziin oli kehittyvä vielä läheisemmäksi. Hän oli vakaumukseltaan Saksan valtakunnan ja armeijan ystävä. Kesäsotaretkellä 1915 hän oli ollut Itävalta-Unkarin 2:sen armeijaan kuuluvan VI:n armeija-osaston päällikkönä ja suorittanut sen tehtävän mitä läheisimmässä yhteydessä saksalaisten joukkojen kanssa tavalla, joka herätti saksalaisissa arvonantoa häntä ja hänen miehistöään kohtaan. Ollessaan 1:sen armeijan ylipäällikkönä Siebenbürgenissä hän sai armeijallaan aikaan kaiken, mitä siltä sen kokoonpanon vuoksi saattoi odottaa. Hän toimi hyvän yhteishengen säilymiseksi armeijassaan olevien saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen välillä, joiden kehityksestä hän piti vakavaa huolta. Henkisesti ei hän ehkä ollut niin joustava kuin kenraali v. Conrad, mutta hän oli tervekäsityksinen sotilas, joka koki kohottaa Itävalta-Unkarin armeijaa ja hankkia sille omasta maasta kaiken, mitä se tarvitsi. Hän teki kaiken mahdollisen saavuttamatta kuitenkaan mitään ratkaisevaa. Hän kehittyi sitä pitemmälle, kuta kauemmin hän oli virassaan. Kenraali v. Arz otti sotatoimiosastonsa päälliköksi kenraali v. Waldstättenin, kyvykkään ja kunnianhimoisen upseerin, joka ansaitsi päällikkönsä ja Itävalta-Unkarin armeijan luottamuksen.
Hyvä yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa oli edelleen taattu.
JATKUVAN SODANKÄYNNIN PERUSTEET JA SOTAKONEISTO.
I.
Sota velvoitti meitä kokoamaan ja käyttämään viimeisetkin ihmisvoimat. Oli samantekevää, suoritettiinko työ taistelussa vai rintaman takana, tarkoittiko se sotataloutta vai palvelusta kotimaan joukoissa tai valtion toimessa. Yksityinen mies saattoi palvella isänmaataan vain yhdessä paikassa, mutta hänen voimansa oli tehtävä hyötyätuottavaksi. Valtionvirka muodosti oman alansa. Muutoin ylin armeijanjohto suoritti yksissä neuvoin kotoisten viranomaisten kanssa summittaisen voimien jaon maasotajoukkojen, meriväen ja kotimaan kesken. Vain ylimmällä armeijanjohdolla saattoi olla yleiskäsitys kaikesta. Preussin sotaministerikään ei voinut riittävästi eikä kyllin monipuolisesti arvostella vihollista vastassa olevien asevoimien suuruutta eikä sodan tarpeita.
Näihin asti oli täytevoimat saatu toipuneista, joita oivallisen sairashoitojärjestelmän vallitessa palasi armeijaan suuret joukot, sekä käytettävissä olevista uusista ikäluokista ja jälkitarkastusten avulla aikaisemmin kelpaamattomiksi julistetuista. Me olimme pakotetut lähettämään rintamalle 19-vuotiaita. Oli mahdotonta kajota enää sitä nuorempiin ikäluokkiin. Kelpaavaisuusehdot olivat lievennetyt. Ehdottomasti suurin osa tähän saakka käytettävissä olevista miehistä oli kutsuttu aseisiin. Kuitenkin oli pyrittävä siihen, ettei armeijaan otettaisi yksinomaan vain niitä, joita näihin asti oli voitu palvelukseen kutsua, vaan sen lisäksi oli saatava takeet uudesta voimienlisäyksestä. Nimenomaan oli vähennettävä lykkäystä saaneiden lukua. Samalla oli koottava riittävät voimat kotimaassa sotatalouden tarpeisiin sekä töihin armeijan selkäpuolelle, missä asemien rakentaminen oli niin tuiki tärkeää.
Minusta sanontatapa "linnapalveluskelpoinen" on aina ollut vastenmielinen. Miksi ei linnapalvelukseen kelpaava mies, jota käytetään sodassa, voisi, jos tarvittaisiin, kantaa kivääriä yhtä hyvin kuin "kenttäpalveluskelpoinenkin"? "Linnapalveluskelpoisuudesta" sai mies sen sijaan jonkunlaisen suojakirjan. Ylin armeijanjohto ei voinut sovittaa tuota käsitettä sodan vaatimuksiin eikä ehkäistä sen aikaansaamaa huonoa vaikutusta. Eräs määräys, jonka sotaministeri syksyllä 1918 antoi, ei pystynyt enää asiaa muuttamaan. Hän oli kuitenkin jo aikaisemmin ottanut vielä kerran jälkitarkastuksen alaisiksi sotapalveluskelpoisuutta koskevat ehdot. "Linnapalveluskelpoisuutta sotakentällä tai kotimaassa" seurasi siten vielä "työkelpoisuus".
Jälkitarkastus ja silmälläpito kotimaassa eivät näyttäneet minusta moitteettomilta. Alinomaa saapui valituksia mitä uskomattomimmasta palveluspelkuruudesta. Minä esitin sotaministerille, että olisi kajottava mitä ankarimmin asiaan. Sitä vaati oikeudenmukaisuus. Kuitenkaan en minä koskaan saanut tuntea, että täällä kaikki tulisi sellaiseksi kuin armeijan ja kotimaan mielialan kannalta pidin toivottavana.
Lain mukaan oli jälellä voimia, jotka eivät olleet valtion palveluksessa. Siihen olivat velvoitetut näihin saakka ainoastaan 17-45 ikävuosien välillä olevat miehet. Sodan ankariin vaatimuksiin nähden en minä pitänyt tätä rajoitusta enää sopivana.